Eräässä ruokatavarakaupassa kaupan nuori kassa kehotti vanhempaa naishenkilöä ottamaan seuraavalla kerralla oman kauppakassin, koska kauppa on päättänyt olla enää satsaamatta ympäristölle haitallisiin muovikasseihin. Hämmentyneenä vanha rouva selitti anteeksi pyydellen, ettei hänen nuoruudessaan ollut tietoakaan vihreästä ajattelutavasta. Kassa vastasi nenäkkäästi: ”Sehän meidän ongelmamme juuri on, kun te ette aikanaan välittäneet tarpeeksi ympäristöstä.”

Mutta eikö olekin surullista, kun nykynuoriso valittaa, miten tuhlaavaisia me olimme, kun meillä ei ennen vanhaan ollut näitä vihreitä ajatuksia?” pohti vanhempi rouvahenkilö ja käveli parin kilometrin kauppareissulta kotiinsa sen sijaan, että olisi ajanut kolme pysäkinväliä bussilla.

Verkossa kiertää parhaillaan yllä oleva osuva tarina vihreistä ajatuksista. Tarinan alkuperä ei ole tiedossa, ja se on julkaistu pikaisen googletuksen mukaan tällä vuosikymmenellä ainakin parikymmentä kertaa eri foorumeissa. Tarina voisi hyvin pitää paikkansa missä tahansa marketissa vaikkapa tänään.

Nykyiset mielestään vihreästi valveutuneet nuoret ja nuoret aikuiset kuvittelevat usein, että heidän elämänsä vihreät arvot olisivat jotenkin ainutlaatuisia, mutta todellisuus on kuitenkin jotain aivan muuta. Kukaan tuskin lähtee kiistämään, etteikö elämänmeno varsinkin teollisuudessa olisi ollut vuosikymmeniä sitten sellaista, että luonnosta ja vihreistä arvoista ei juuri välitetty. Tarinassa mainitut seikat olivat kuitenkin tavallisille ihmisille arkipäivää ilman, että niiden päälle piti väkisin lyödä vihreä leima.

Vihreää aatetta julistavat kuvittelevat usein virheellisesti, että ihmiset elävät 2010-luvulla jotenkin luontoystävällisemmin kuin esimerkiksi 1960-luvulla. Realismi on nimittäin vain tiellä, kun aatetta oikein julistetaan. Tarinan mummo eli tilastojen mukaan omaa nuoruuttaan 1960 merkittävästi vihreämmin kuin häntä kritisoinut nuori kaupan kassaneiti. Kaikki ei siis ole niin mustavalkoista kuin aatteen palossa tulee usein kuviteltua.

Kaupan kassalla on toki yllä nähtävän tilaston perusteella perusteltu aihetta huoleen, koska ihmisten hiilijalanjälki on noussut 50 vuodessa lähes kaksinkertaiseksi. Vuoden 1960 kolmesta tonnista on noustu yli viiteen tonniin (5,002 tonnia vuonna 2012) per henkilö, ja se on todella huolestuttavaa. Maailmanlaajuiset taloustaantumat vuosina 1992 ja 2008 näyttävät molemmat tuoneen pudotusta kulutukseen ja sitä kautta päästöihin.

Öljykriisi vuonna 1973 toi tilaston perusteella päästöjen kasvuun positiivisen muutoksen, ja määrät pysyivät aisoissa aina 2000-luvun alkuun saakka. Vuonna 2002 tapahtui kuitenkin jotain mikä syöksi hiilidioksidipäästöt uudelleen rajuun kasvuun. Tuolloin tarinan mummon sijaan kerskakuluttajina olivat kuitenkin jo aivan muut ihmiset.

Suomessa on tehty paljon töitä sen eteen, että maailma saataisiin pelastettua, mutta ikävä kyllä meidän tekomme ovat samaa luokkaa kuin että vuotavaa soutuvenettä yritettäisiin tyhjentää vedestä lusikalla. Katseet kohdistuvat erityisesti Yhdysvaltoihin ja Kiinaan, joista varsinkaan ensin mainitun tilanne ei ole Trumpin valtakaudella kovin lohduttava luonnon kannalta. Siitä on kuitenkin turha syyttää vuosikymmeniä sitten nuoruuttaan eläneitä yksittäisiä kuluttajia.

Ei silloin ollut vihreitä ajatuksia.

Vuosikymmen kaksi sitten kaikki oli hyvin. Julkinen sektori porskutti eteenpäin ja veronmaksajia sekä työpaikkoja oli riittämiin. Kunta pyöritti paikallistaloutta rajatussa kehässään. Ei ollut globaalia kilpailua, ja johtaminen oli nykyistä yksinkertaisempaa tai suoraviivaisempaa. Kustannusten osoittaminen oli selkeämpää, ja kilpailu veronmaksajista käytiin piirikunnallisissa.

Sitten kaikki muuttui.

Ennen niin seesteinen kuntatalous alkoikin muistuttaa selviytymistaistelua. Yhtäkkiä kunta olikin vain yksi osa suurempaa kokonaisuutta. Globaali kehitys alkoi muuttaa lopullisesti työelämää, työtehtäviä ja ihmisten arkea. Piirikunnalliset saivat jäädä, kun yllättäen kilpailtiin jo paljon laajemmissa ympyröissä. Työpaikat vähenivät ja väestö alkoi ikääntyä. Valtio reagoi muuttuneeseen tilanteeseen vähentämällä kuntien rahoitusosuuksia.

Rahat siis hupenivat, eikä kankea julkinen sektori kyennyt pysymään muutoksen perässä. Samalla kuviteltiin, että entisenlaista julkista organisaatiota tarvittiin edelleen luomaan hyvinvointia. Kalliiksi tulee edelleen. Ei uskallettu myöntää ääneen, että entinen aika ei koskaan palaa, ja että muutoksen vauhti ei nykyisestä ainakaan hidastu. Hupeneva kassa tarkoittaa väistämättä kurjuutta, jos kunnalla ei ole halua ja kykyä uudistua.

Ovatko avaimet kunnan menestykseen siis elinvoimaisuus ja vetovoima? Eivät, sillä pelkät hienot vaalilauseet eivät riitä. Kuntapäättäjälle on jatkossa keskeistä tunnistaa kuntien muuttuva rooli, jonka avulla korusanat muuttuvat konkretiaksi. Kunta tai mikä tahansa muu julkisen sektorin toimija ei ole enää passiivinen palvelujen tyrkyttäjä, vaan niiden tilaaja ja ostaja. Aiemmin kunta tuotti kaiken itse, mutta nyt ja tulevaisuudessa menestys riippuu siitä, kuinka hyvin poliitikot ymmärtävät uuden roolinsa ostajana ja sopimusten halllitsijoina.

Uusi hankintalaki antaa uusia mahdollisuuksia hyödyntää markkinoiden innovatiivisia ratkaisuja. Mikäli poliitikot pelkäävät verojen karkaavan yritysten mukana ulkomaille, voivat he katsoa peiliin. Poliitikoilla on valta ottaa ohjat omiin käsiinsä ja ryhtyä toteuttamaan kunnassaan strategisesti järkevää kilpailuttamista ja sopimushallintaa. Uskomme siihen, että kilpailutuksessa yritykset kykenevät täydentämään kunnan omaa palvelutuotantoa tarjoamalla siihen laadukkaita ja kustannustehokkaita ratkaisuja.

Kuntapäättäjien täytyy lopettaa valittaminen ja mahdollistaa virkamiehille hyvän ja asiantuntevan ostamisen edellytykset. Kuntien on nykyisessä tilanteessa panostettava erityisesti hankintaosaamisensa lisäämiseen. Me allekirjoittaneet haluamme olla mukana tukemassa tätä ajattelutapaa. Hyvinvointi syntyy tekemällä asioita uudella tavalla ja uusilla keinoilla, ei menneisyyteen tarrautuen. Kilpailuttamisen taito tuntuu olevan kuntavaalien vaiettu työkalupakki.

Markus Koskinen, kuntavaaliehdokas Tampere
Jocka Träskbäck, kuntavaaliehdokas Lempäälä
Harri Jaskari, kansanedustaja

”Vähemmän kuntaliitoksia, enemmän kuntien välistä yhteistyötä.” Tampereen Technopolisissa maanantaina järjestetyssä kuntarajat ylittäneessä kuntavaalipaneelissa keskusteltiin Tampereen kaupunkiseudun tulevaisuudesta ja Suur-Tampereesta. Panelisteista ainoastaan Tampereen Jouni Markkanen kannatti ympäristökuntien yhdistämistä Tampereeseen, kun Lempäälän Jocka Träskbäck ja Ylöjärven Peer Haataja peräänkuuluttivat muita toimenpiteitä kuntien välisen yhteistyön vahvistamiseksi.

Paneelin vetäjä Harri Airaksinen pyysi ehdokkailta konkreettisia esityksiä, joita myös saatiin. Kaikki kolme panelistia kannattivat esimerkiksi nykyistä tiiviimpää yhteistyötä lukio-opetuksessa.

– Toisen asteen koulutuksen, yritysten ja yhteisöjen yhteistyö on asia, johon esimerkiksi Ylöjärvellä on paljon annettavaa. Yhteisten resurssien ja yhteisen tekemisen pohtiminen yli kuntarajojen on järkevää. Ilman sitä ajaudutaan samaan kuin sotessa, jossa valta lipuu maakunnalle, Haataja totesi.

– Kuntarajat ylittävää yhteistyötä voidaan tehdä Tampereen kanssa tai ilman sitä vain kehyskuntien kesken. Kunnat voivat saavuttaa yhteistyöllä merkittäviä säästöjä ja synergiaetuja, koska niillä on mahdollisuus esimerkiksi ostaa yhdessä palveluja yksityisiltä, Träskbäck jatkoi.

Eräänä poliittiset- ja kuntarajat ylittävänä mahdollisuutena nähtiin digitalisaatio, jonka mahdollisuuksia ei ole vieläkään täysin ymmärretty kuntatasolla.

– Valtakunnan tasolla on jo paljon tehty, ja olen itse ollut siinä mukana. Osittain ongelmana on päättäjien korkea ikä. Kuntapäättäjät eivät aina ymmärrä, että meillä on nyt uusi sukupolvi, joka on tottunut hoitamaan kaikki asiansa sähköisesti, Markkanen muistutti.

Paikallinen identiteetti antaa ihmisille yhteenkuuluvuuden tunteen, jota ei pidä väheksyä tehtäessä tulevia ratkaisuja kunnissa ja maakunnassa. Myös kuntien sisällä makrotason alueellinen yhteenkuuluvuus on tärkeä osatekijä.

– Ylöjärvi on yli 60 kilometriä pitkä kaupunki, eikä kunnan sisälläkään viljakkalaiset ja kurulaiset aina miellä itseään ylöjärveläisiksi. Meidän pitää pohtia jopa kaupunginosaneuvostoja, sillä paikalliset asiat ovat asukkaille tärkeitä. Laajemmassa kuvassa esimerkiksi kuntien yhteinen kaavoitus voisi antaa vauhtia ja voimaa, Haataja totesi.

Kuntavaalipaneelissa nousivat esiin myös maakuntavaalit, joissa ratkaistaan tähän saakka kuntavaaleissa tärkeät paikalliset sosiaali- ja terveysasiat. Monet kuntavaaliehdokkaat käyttävät kuitenkin samoja seikkoja edelleen keihäänkärkenä vaalikampanjoissaan.

Vietin tänään päivän Lempäälän lukion järjestämässä Politiikan tori -tilaisuudessa, jossa olivat Kokoomuksen ehdokkaista myös Totti Hämäläinen, Johanna Lundán ja Janni Huura. Olimme päättäneet järjestää lukiolaisille Leijonan kita -tyylisen ideointi- ja sparraustilaisuuden, jossa Lempäälän kunnalle etsittiin nuoria kiinnostavia ja heidän tarpeisiinsa vastaavia kehitysideoita.

Tilaisuus oli erittäin onnistunut, sillä meillä oli mukana yhteensä 12 oppilasryhmää, joista jokainen keksi kehitysidean ja kehitti sitä eteenpäin yhdessä meidän sparraajien kanssa. Samalla saimme erittäin tärkeää tietoa siitä mitä juuri Lempäälässä tarvitaan, jotta nuoret viihtyisivät entistä paremmin omassa kunnassaan eikä aina tarvitsisi lähteä esimerkiksi Tampereelle. Ideoita tuli yhtä monta kuin oli ryhmiäkin, ja parhaat ideat viemme seuraavaksi Lempäälän Kokoomuksen pöytään mahdollisia jatkotoimia varten. Monet ideoista sopiva hyvin yksiin omien vaaliteemojeni ja tavoitteideni kanssa. Niihin voit tutustua osoitteessa www.jocka.fi.

Lukion tokaluokkalaisten toiveissa oli odotetusti varsinkin ajanviettoon ja harrastuksiin liittyviä ideoita, kuten monitoimihalli, uimahalli, nuorisokahvila ja nuorisotilat. Valtaosaan ideoista kaavailtiin myös omat rahoitusmallit, joten pelkästään kunnan budjetin varaan uudistusten toteutusta ei yksinomaan laskettu. Esimerkiksi kunnan ja yksityisen toimijan kanssa yhteistyössä toteutettavaan uimahalliin riittäisivät perustoiminnot ilman porealtaita ja höyrysaunoja. Käyntimaksujen lisäksi tuloja saataisiin samassa yhteydessä sijaitsevista pienyrityksistä, kuten urheiluhierojasta, myymälästä ja parturista. Sijainniksi esitettiin joko Ideaparkin jo aloitettua luolastoa tai vaihtoehtoisesti kuntakeskusta.

Itse innostuin erityisesti erään ryhmän Vaihmalan Hovin liepeille ideoimasta Flow Park -kiipeilypuistosta, jonka radat ylittäisivät veden ja jonka yhteydessä olisi tilaisuuksia varten myös kokoustila, ruokailutila, saunat ja suihkut. Laadukas catering tulisi aivan naapurista Vaihmalan Hovista. Tällaiselle liikunnalliselle ajanvietteelle olisi varmasti tilausta myös yritysmaailmassa ja esimerkiksi synttärijuhlissa. Kilpailua hieman vastaavan Tampereen Flow Parkin kanssa ehkäistäisiin erilaisella radalla ja muutaman euron edullisemmalla lipulla. Aktiivisimmille harrastajille olisi myynnissä edullisia kausikortteja.

Kaksi ryhmää ehdotti Lempäälään festareita. Toinen ryhmistä ideoi LemFest-tapahtuman, joka järjestettäisiin Lempoisten urheilukentällä kesällä kaikenikäisille. Koko perheen tapahtumassa esiintyisi aamupäivällä lasten suosikkeja, iltapäivällä ohjelmassa olisi räppiä ja konemusiikkia ja illalla aikuisten musiikkia. Valtaosa esiintyjistä tietenkin maan A-sarjan tähtiä. Ohjelmassa olisi lisäksi esimerkiksi standupia ja alueella paikallisten yrittäjien kojumyyntiä.

Uutta yläastetta lukiolaiset kaavailivat nykyisen ala-asteen yhteyteen, jotta kahden koulun synergiaedut olisivat mahdollisimman suuret esimerkiksi liikuntatilojen osalta. Myös esimerkiksi keittiö voisi palvella molempia kouluja samanaikaisesti. Nuorisokahviloissa ja nuorisotiloissa voisi kokoontua turvallisesti ja järjestää vaikkapa bileitä tai bändikeikkoja. Nuoret olisivat myös itse siellä esimerkiksi kesätöissä.

Erään ryhmän ehdottamalle elokuvateatterille olisi Lempäälässä niin ikään aitoa tarvetta. Sen tulisi olla kuitenkin oikean kokoinen, jotta käyttöaste saataisiin korkeaksi. Lempäälän kouluilla on nykyisin elokuvanäytöksiä, mutta en lainkaan ihmettele, miksi nuoret eivät halua lähteä romanttisille elokuvatreffeille kouluun… Muiden ehdotusten joukossa oli muun muassa uusi kauppa Hauralaan, koska nykyisellään kauppaan on liian pitkä matka. Lisäksi ehdotettiin uutta kännykkäsovellusta, jossa bussit näkyisivät nykyistä luotettavammin. Kaikki hyviä ja kehityskelpoisia ideoita.

Kiitos Lempäälän lukiolaiset!

Vaikka olenkin itse vankka yksityisen sähköautoilun kannattaja, niin ymmärrän silti autoilun luonteen muuttuvan vääjäämättä MaaS-suuntaan. Kansanedustaja Harri Jaskari heitti nyt ilmoille mielestäni erittäin kehittämiskelpoisen ajatuksen liikenteen tulevaisuudesta.

Jaskari kirjoitti palvelusta, jossa BMW vuokraa jo nyt Saksassa autoja minuuttihintaan ja asiakas näkee vapaat autot kätevästi kännykän sovelluksesta. Mutta miten kivikaudella autoilun saralla elävä Suomi pääsisi nopeasti tähän kehityksen kelkkaan? Siihen Jaskarilla oli mielenkiintoinen ajatus, jota toivoisin vietävän eteenpäin.

”Kännykät yleistyivät nopeasti Suomessa siten, että niille määrättiin selkeä verotusarvo 20 euroa kuukaudessa. Työsuhdeautojen osalta on myös selkeä kriteeri siitä, paljonko auto merkitsee palkanlisää. Voisimmeko määritellä tarkan verotusarvon sille, mikäli sinun työsuhde-etusi liittyisikin ”jakamistalouden” autokonseptiin?

Olen aina uskonut, että kilpailun vapauttaminen antaa tilaa huikeille konsepteille, joita voisi jatkossa viedä maailmalle. Berliinissä esimerkiksi BMW:n ja muutamien muiden automerkkien uudet palvelut ovat merkinneet sitä, että 40 000 taloutta on luopunut omasta autosta. Tiet ja rautatiet voivat puolestani olla yhteistä veronmaksajien omaisuutta, mutta sallitaan ainakin palveluille mahdollisuus osoittaa luovuuttaan. Pitäisikö Suomen uskaltaa olla liikenteen pilottimaa?”

Minusta liikenneverkon tulee nyt ja jatkossa olla valtiollisessa omistuksessa, eikä edes yhtiöitettynä valtion sisällä. Sen sijaan yksityisellä palvelusektorilla on tilaa mitä mielikuvituksellisimpiin uusiin konsepteihin, joiden yleistymistä voidaan edesauttaa valtiollisin toimin. Kuten esimerkiksi juuri Harrin esittämällä tavalla uudistamalla työsuhdeautojen verotusarvoa tapauksissa, joissa nähdään potentiaalia yhteiseen hyvään.

Luulisin myös Vihreiden hyppivät innosta tässä tapauksessa. Tämän esityksen lisäksi olen itse jo pitkään peräänkuluttanut autoedun poistamista kokonaan – tai edes sen puolittamista – sähköautoilta. Siten saataisiin hyvin nopeasti suuri määrä puhtaita sähköautoja Suomen teille melko yksinkertaisesti. Verokertymä tosin kokisi samalla pienen kolauksen.