10-vuotias teki biisin koulukiusaamisesta – tämä jokaisen koululaisen tulisi kuulla

Entisenä koulukiusattuna olen pyrkinyt pitämään koulukiusaamisen vastaisten kampanjoiden lippua korkealla aina kun mahdollista, sillä ongelma on edelleen todella vakava ja akuutti yhteiskunnan monista ponnisteluista huolimatta. Kirjoitin taannoin Turun Sanomissa miten kiusaamisesta puhuminen voi olla jopa uhrien vähättelyä, koska kyse on todellisuudessa usein rikoksista, kuten pahoinpitelyistä, vahingonteoista, varkauksista ja kunnianloukkauksista. Lue koko kirjoitus tästä. Sittemmin kirjoitin Tamperelainen-lehdessä miten kiusaajien paapomisen täytyy loppua, sillä kiusaajan tulee tarvittaessa vaihtaa koulua. Ei kiusatun. Nyt erittäin tärkeää aihetta käsitellään koululaisen uudessa kappaleessa.

Tuusulalainen koululainen on päättänyt kantaa oman kortensa kiusaamisen vastaisen työn kekoon, sillä hän on julkaissut aiheeseen liittyvän kappaleen. Anonyyminä pysyttelevän koululaisen, artistinimeltään Nameless J, kappaleen nimi on Astetta kovempi jätkä. Siinä Nameless J riimittelee osuvasti millaisilla ilkeillä sanoilla ja aiheilla lapsia koulujen pihoilla nykyisin kiusataan ja miten joitain kiusattuja ei enää kutsuta esimerkiksi synttäreille. Kiusaamiseen voidaan käyttää monia asioita, kuten vaatteita, puhetapaa tai perheen edullista autoa. Oli tapa mikä tahansa, ei kiusaamista voida koskaan perustella.

Kappaleessa valaistaan myös hieman niitä tuntemuksia, joita kiulukiusattu joutuu kokemaan. Esimerkiksi kouluun meneminen voi usein pelottaa. Tuusulassa sijaitseva Paijalan koulu jakoi videon heti tuoreeltaan verkkosivuillaan. Katso kappaleen musiikkivideo tästä yläpuolelta tai kuuntele kappale Spotifystä. On hienoa nähdä, että Astetta kovempi jätkä on nopeasti muodostunut nopeasti hitiksi, sillä se on saanut jo kymmeniätuhansia kuuntelukertoja. Tämä kappale jokaisen koululaisen pitäisi kuulla.

Tänään juhlitaan! 20 vuotta täyteen verkkomedia-alan yrittäjänä

Tänään 20. tammikuuta 2020 on juhlapäivä. Tänään tulee nimittäin kuluneeksi päivälleen 20 vuotta siitä, kun aloitin verkkomedia-alan yrittäjänä ja perustin ensimmäisen verkkomediani. Olin koodannut verkkosivustoja vuodesta 1993 lähtien lähinnä itselleni ja vuonna 1994 perustamani toiminimen kautta muutamille yrityksille, mutta yritysten www-kotisivut eivät olleet vielä varsinaisia verkkomedioita. Vuoden 1999 lopulla Espanjassa matkaoppaana asuessani sain vahvan vision siitä, että internetillä tulisi vielä olemaan hyvin merkittävä rooli media-alalla. Samalla sain ajatuksen yhdistää oman osaamiseni koodarina ja toimittajana toisiinsa. Otin saman tien lopputilin ja palasin Suomen toteuttamaan visiotani. Nyt siitä on kulunut tasan 20 vuotta.

1990-luku oli yrittäjyyden ja työelämän kannalta äärimmäisen vilkasta aikaa (lue koko tarina tästä), kunnes tammikuussa 2000 alkoi hieman stabiilimpi vaihe. Tuolloin verkossa ei ollut kovin monia medioita, mutta eipä ollut vielä lukijoitakaan. Siksi verkkomedioiden pyörittäminen täytyi rahoittaa tekemällä niin sanottuja oikeita töitä. Viime vuonna tuli täyteen 25 vuotta yrittäjänä, jolloin kirjoitin auki yrittäjäurani tärkeimpiä vaiheita. Nyt voinkin kätevästi lainata tuota jo kertaalleen kirjoittamaani tekstiä kahden vuosikymmenen takaisista tapahtumista.

”Teneriffalla minulla oli kuitenkin aikaa pohtia mitä haluaisin tehdä isona. Ja löysinkin oikean ratkaisun. Tiesin a) osaavani tehdä nettisivuja ja b) olin työskennellyt pitkään viihdealan toimittajana. Lisäksi minulla oli vahva tunne siitä, että internet tulisi vielä joskus olemaan markittävä tekijä media-alalla. Niinpä sain ajatuksen yhdistää nämä kaksi osaamisaluetta ja perustaa Suomeen viihdealan verkkomedian.”

”Irtisanouduin matkaoppaan työstäni ja parin viikon päästä olin jo Suomessa. Heti palattuani ryhdyin suunnittelemaan verkkoon lifestyle- ja viihdemediaa, jonka päädyin aluksi tekemään yhdessä tamperelaisen Opasmedian kanssa. Verkkomedian nimeksi tuli aluksi Pop-opas.com, mutta se tunnetaan nykyisin nimellä Stara. 20. tammikuuta 2000 rekisteröin verkkotunnuksen Etuovi.net, josta tuli webhotelli, verkkosivujen nettiportaali ja verkkomedia.”

Stara® ja Etuovi® -verkkopalveluni saivat siis alkunsa 20 vuotta sitten. Verkkomedioissa ei mainosrahaa vielä tuolloin liikkunut, joten tein vielä vuosien ajan verkkosivustoja muun muassa Yleisradiolle ja Suomen tietotoimistolle sekä työskentelin muun muassa Poliisi-tv:n toimittajana ja Matkalla Suomessa -ohjelman juontajana. Päivisin tein televisiota, illat soitin yökerhoissa levyjä ja koodasin. Lopulta vuonna 2006 myös Suomessa alettiin viimein herätä nettimainontaan, minkä myötä pystyin lopulta keskittymään täysipainoisesti verkkomedioiden tekemiseen. Staran ensimmäinen varsinainen maksettu mainoskampanja oli vuonna 2006 Sunrise Avenue -yhtyeen esikoissinglen viikon banneri, josta maksettiin huimat 50 euroa. Sittemmin hinnat ovat onneksi hieman nousseet.

20 vuotta sitten perustamistani verkkosivustoista Etuovi® on nykyisin osa Alma Mediaa, joskin monien hyvin mielenkiintoisten käänteiden jälkeen. Stara® puolestaan nousi maamme suurimmaksi mediakonserneista riippumattomaksi lifestyle- ja viihdealan verkkomediaksi. Vuosien varrella Staran toimitus on tehnyt ansiokasta pioneerityötä muun muassa podcastien ja 360-videoiden parissa. Nykyisin Staralla on reilut miljoona eri lukijaa kuukaudessa ja toimituksemme sijaitsee Tampereen Kehräsaaressa. Koko 25 vuoden yrittäjätarinani voit lukea tästä linkistä.

Tänään ajattelin avata pullon kuohuvaa, jonka omistan kuluneille kahdelle vuosikymmenelle verkkomedioiden parissa. 20 vuodessa paljon on sattunut ja tapahtunut, ja riskejä on otettu enemmän kuin yhden ihmisen pitäisi koskaan joutua ottamaan. Jälkikäteen voin kuitenkin sanoa, että päivääkään en vaihtaisi pois. Hektisimpien vuosien unettomat yöt kylläkin. Kokemuksia ei saada, niitä hankitaan.

Kiitos jokaiselle, jotka olette olleet tavalla tai toisella tukemassa minua tällä taipaleella. Te olette mahdollistaneet kaiken tämän. Nostan teille tänään maljan.

FM-radio jäämässä historiaan – tulevaisuus on digitaalinen

Olen vuodesta 2005 saakka kirjoittanut eri foorumeissa ja kertonut seminaareissa, että FM-radio tullaan vääjäämättä ajamaan alas myös Suomessa. Syynä on muun muassa analogisten lähetysten kalleus, sillä jo pelkkä Yleisradio maksaa Digitalle vuodessa noin 40 miljoonaa euroa. Vuonna 2005 ennustin Musiikki & Media -seminaarin puheenvuorossani, että alasajo tapahtuisi vuoteen 2016 mennessä, mutta se oli jonkin verran etuajassa. Tuolloin oletin, että vuonna 2018 ei olisi enää jaettu uusia toimilupia, mutta niinpä vain jaettiin. Tosin todennäköisesti viimeistä kertaa. Kehitys analogisesta järjestelmästä digitaaliseen bittivirtaan on kuitenkin ollut vääjäämätöntä, ja 130-vuotiaan FM-teknologian keinotekoinen tekohengittäminen on 2020-luvulla turhaa muutosvastarintaa. Se on sitä myös autoissa.

Samanlainen keskustelu analogisesta jakeluverkosta käytiin taannoin television kohdalla, kunnes lopulta järki voitti ja analoginen verkko lopetettiin vuonna 2007. Sitä edelsi kuitenkin DVB-H -digikokeilu, jossa olin vahvasti mukana AdMobi-hankkeen kautta. DVB-H ajettiin kuitenkin alas, koska IP-verkko toi videot ja television älypuhelimiin. Aivan samoin tulee käymään FM-radiolle, jolla tulee olemaan tulevaisuudessa pelkkä varajärjestelmän rooli. Yleisradion edellinen toimitusjohtaja Lauri Kivinen totesi taannoin Slush Musicissa, että vuonna 2030 FM-radio on enää varajärjestelmä. Hän oli nähdäkseni oikeassa. EU:n uuden telepakettidirektiivin mukaan uusissa autoissa on oltava maanpäällinen digiradiovastaanotin, mikä on perusteltua ja ymmärrettävää. Mikäli Suomi onnistuu nyt neuvottelemaan asian EU:n kanssa suopeasti, tulee FM-radion kohtalon hetki olemaan Suomessa nyt alkavan kymmenvuotisen radiolupakauden päättymisen hetkellä 31.12.2029.

Yksi merkittävä ongelma EU:n esityksessä kuitenkin on . Se nimittäin ajaa FM-digilähetyksiin jostain syystä vanhentunutta DAB-teknologiaa, jonka käyttö lopetettiin Suomessa jo 15 vuotta sitten, kun sitä oli ensin kokeiltu vuosina 1997-2005. Olin itsekin 2000-luvun alkupuolella mukana testaamassa DAB-lähetyksiä eräässä demohankkeessa. Suomella ei ole mitään syytä ottaa kehityksessä isoa askelta taaksepäin ja palata teknologiaan, jota voidaan perustellusti verrata DVB-H:n kohtaloon. EU on toki aivan oikeassa siinä, että uusissa autoissa pitää jatkossa olla digivastaanotin, mutta DAB-vastaanotin sen ei kuitenkaan pidä olla, vaikka Norjassa FM-radio ajettiinkin äskettäin alas ja korvattiin DAB-teknologialla. Meillä Suomessa on ollut jo vuosia käytössä toimiva IP-verkko, jonka kautta radiota on jaettu myös uusiin henkilöautoihin Suomessa vuodesta 2014 lähtien, ellei jo aiemminkin. Tuhansissa uusissa suomalaisissa autoissa on siis jo nyt maanpäällinen digiradiovastaanotin, joskin eri formaatissa kuin EU haluaisi.

IP-vastaanotin mahdollistaa tuhansien radiokanavien kuuntelemisen verkon yli. Meillä on siis jo käytössä maanpäällinen digitaalinen verkko, joten meidän ei tule enää tehdä kalliita investointeja vanhentuneeseen DAB-teknologiaan, lähettimiin ja vastaanottimiin. Valtava määrä suomalaisia kuuntelee tänäkin päivänä radiota myös älypuhelimella, jossa ohjelmavirta muodostuu niin ikään bittivirrasta. Itse olen kuunnellut radiota niin autossa kuin kotonakin lähes pelkästään digitaalisesti jo viiden vuoden ajan. Perheemme ainoa FM-radio löytyykin nykyisin lastenhuoneesta. Suomen ei tule ottaa kehityksessä takapakkia DAB-teknologiaan, vaan lakkauttaa FM-lähetykset hallitusti kymmenen vuoden kuluttua, jolloin kansalaiset ovat jo siirtyneet hiljalleen verkon yli jaeltavaan radioon. Tänäkin päivänä lähes jokaisella älypuhelimella voi kuunnella radiota verkossa, joten tuplajärjestelmää ei tarvita.

Kuten vuonna 2005 totesin, FM-verkko tullaan ajamaan vääjäämättä alas myös Suomessa. Emme voi enää 2020-luvulla takertua menneiden aikojen analogiseen teknologiaan, sillä tulevaisuus on digitaalinen. Suomen ei tule alistua tekemään jättimäisiä investointeja vanhentuneeseen teknologiaan vain koska EU niin esittää. Sen sijaan meidän tulee siirtyä suoraan IP-verkkoon, joka on toiminut hyvin jo vuosien ajan ja toimii jatkossakin. FM-vastaanotin on kuitenkin hyvä pitää jokaisessa kodissa kaapin perällä mahdollisia kriisitilanteita varten.

Pääministeri Rinteen puppuautomaatti leikkasi kiinni

Päivän akuutein kysymys kuuluu: Onko pääministeri Antti Rinne esittänyt eduskunnalle tietoisesti perättömiä väittämiä? Keräsin tähän alle mielestäni olennaisimmat lausunnot neljältä eri taholta, eli Antti Rinteeltä, Sirpa Paaterolta, Postilta ja valtion omistajaohjauksen päälliköltä. Kolme lausumaa neljästä on keskenään yhteneviä, mutta yksi lausuma poikkeaa selvästi muista. Kaikissa on kyse samasta asiasta, eli hallituksen tietoisuudesta ja reaktioista Postin työehtosuunnitelmien osalta.

Sirpa Paatero eduskunnassa 26.9.2019:

”On omistajan edun mukaista, että yhtiö pyrkii löytämään toimintatapoja, jotka mahdollistavat Postin toiminnan myös jatkossa kilpailun kiristyessä ja jaettavan kirje- ja lehtipostin määrien laskiessa.”

Antti Rinne eduskunnassa 28.11.2019:

”Ministeri Paatero on todennut, että tämä ei omistajalle käy. Tuon keskustelun jälkeen Posti muutti tilannetta 28. päivänä elokuuta ja 700 ihmistä siirrettiin. Se oli vastoin omistajan selkeää tahtotilaa.”

Posti tiedotteessaan 29.11.2019:

”Omistajaohjausministeri esitti 3.9.2019 aikalisää Postin työehtosopimusten muuttamisessa, mutta tämän jälkeen omistajaohjaus ei ole vaatinut liikkeenluovutuksen perumista.”

Omistajaohjauksen päällikkö 29.11.2019

”Postin hallituksen puheenjohtaja ja toimiva johto ovat pitäneet omistajaohjausosaston ja ministerin mukaan lukien avustajat jatkuvasti informoituna matkan varrella.”

Paatero siis kertoi eduskunnalle 26.9.2019, että työehtosopimuksen muutos oli tehty valtio-omistajan hyväksymänä (ks. ”Omistajan edun mukaista”). Tämän vahvisti myöhemmin Posti omassa tiedotteessaan. Myös valtion omistajaohjauksen osastopäällikkö Kimmo Viertola vahvisti Postin hallituksen pitäneen Rinteen hallituksen jatkuvasti tietoisena tulevista muutoksista. Päivää aiemmin pääministeri Rinne kuitenkin väitti eduskunnalle aivan päinvastaista, sillä hänen mukaansa Posti oli toiminut väärin ja omistajan tahdon vastaisesti (”Vastoin omistajan selkeää tahtotilaa”). Nyt on siis esitetty neljän tahon toimesta kaksi toisistaan poikkeavaa tarinaa, joista vain toinen voi pitää paikkansa.

Kyse on sana sanaa vastaan -tilanteesta, jossa pääministerin kertomus ei sovi yhteen kolmen muun lausunnon kanssa. Kaiken lisäksi saman tarinan toisessa pääjuonessa Paatero ja Rinne antoivat eduskunnalle mitä ilmeisimmin perätöntä tietoa siitä koska he olivat tulleet tietoiseksi Postin suunnitelmista. Molemmat nimittäin väittivät eduskunnalle saaneensa tiedon asiasta vasta syyskuussa, mutta Postin hallituksen puheenjohtaja paljasti perjantaina Postin ilmoittaneen asiasta valtion omistajaohjaukselle jo kesäkuussa, eli useita kuukausia väitettyä aiemmin. Taas kaksi tarinaa, joista vain toinen voi pitää paikkansa. Vilkaistaan mitä Postin hallituksen puheenjohtaja asiasta lausui tiedotteessa.

Postin tiedote 29.11.2019

”Posti esitteli ministeri Paaterolle ensi kerran liikkeenluovutussuunnitelmia ja taustaperusteluita 7.6.2019. Ministerin avustajien kanssa asiaa käytiin läpi tarkasti 8.8.2019 ja itse ministeriä informoitiin myös 10.8.2019 ennen yhtiön hallituksen 11.-14.8.2019 kokousta, jossa päätökset tehtiin, ja tietyistä yksityiskohdista keskusteltiin puhelimitse kokouspäivien aikana. Lisäksi käytännön yksityiskohdat aikatauluineen ja julkistussuunitelmineen esiteltiin ministerille 21.8.2019. Posti tiedotti pakettilajittelun muutoksista 29.8.2019 ministerin avustajien kanssa sovitun mukaisesti.”

Postin tiedotteen uskottavuutta arvioitaessa tulee antaa painoarvoa sille, että myös muilta osin Postin tiedote on samansisältöinen kuin Paateron 26.9.2019 eduskunnalle antama lausuma, kuten myös omistajaohjauksen päällikön lausuma 29.11.2019. Näin ollen journalistina minulla on taipumus antaa enemmän luottamuspisteitä Postin lausumalle tarkkoine päivämäärineen ja sitä tukevine lausuntoineen. Toisin sanoen tällä hetkellä näyttää siltä, että Rinne ei ole puhunut eduskunnalle totta. Koko farssi päättyisi Rinteen osalta kertaheitolla, kun Posti julkistaisi muistion tai pöytäkirjan mainitsemistaan kesäkuun tai elokuun briifauksista. Se olisi Game Over.

Nyt on paikallaan huomata, että tässä asiassa ei ole kyse Postin henkilökunnan työehtosopimuksesta tai edes palkoista, sillä Postin tilalla voisi olla vaikkapa Veikkauksen hedelmäpelien määrä tai Alkon monopoliasema. Nyt on kyse pääministerin ja ministerin eduskunnalle antamien lausuntojen todenperäisyydestä. Tähän mennessä saatujen lausuntojen valossa näyttää siltä, että pääministeri on voinut puhua eduskunnalle muunneltua totuutta peräti kaksi kertaa samassa yhteydessä.

Edellisessä vastaavassa tilanteessa pääministeri Jäätteenmäelle tuli lähtö pääministerin tehtävästä paljon tätä pienemmästä totuuden muuntelemisesta. Tällä kertaa ratkaisijana ovat keskusta ja vihreät, joiden suoraselkäisyys mitataan lähipäivinä. Mikäli ne molemmat hyväksyvät pääministeri Rinteen satutunnit, romuttaa päätös koko hallituksen uskottavuuden ja luottamuksen. Siihen varsinkaan keskustalla ei luulisi olevan nykyisin varaa. Uskon, että viisikko tekee päätöksen Rinteen ja hallituksen kohtalosta sunnuntaina.

Kumpi siis nyt lähtee, Rinne vai koko hallitus?

Kolumni: Mielensäpahoittajien yhteiskunta

Tutkintapyyntöjä ja anteeksipyyntöjä ikivanhoista sketsihahmoista, Mannerheimin kuvan poistaminen seinältä ja lasten suosikkisarjan poistaminen Pikku Kakkosesta. Suomesta on tullut mielensäpahoittajien yhteiskunta. Suomirockin eturivin suosikkiartisti totesi taannoin osuvasti, että nykyisin kannattaisi pitää suu kiinni, jos oma mielipide poikkeaa yleisestä.

Teatterissa ja kirjallisuudessa absurdismilla tarkoitetaan mielettömyyden ja ahdistuksen tulkitsemista. Sellaista, mitä ei tosielämässä koeta. Taannoin muutama someaktiivi sai Yleisradion poistamaan suosikkisarjan Pikku Kakkosesta, koska siinä oli intiaanihahmo. Elämme aikakautta, jolloin mediatalot, julkkiset ja poliitikot ovat valmiita pyyhkimään jopa historiaamme taivaan tuuliin poliittisen korrektiuden nimissä.

Kollektiivinen sarjaloukkaantuminen estää nykyisin monia sanomasta mitä ajattelevat, koska pieni joukko mielestään etuoikeutettuja haluaa valita sallitut mielipiteet ja jopa yhteisen kulttuurihistoriamme. Mielensäpahoittajat kilpailevat siitä kuka tekee typerimmän tutkintapyynnön ja kuormittaa siten poliisin jo muutenkin vähäisiä resursseja. Suunta on monessakin mielessä huolestuttava.

Eräs someaktiivien edessä anteeksipyytelevä sketsimestari sai viime viikolla kollegaltaan tylyn vastineen tämän todettua, ettei vanhoissa sketseissä ole syytä anteeksipyyntöihin. Ne ovat aikansa tuotteita ja mennyt on mennyttä. Kiihottaminen kansanryhmää vastaan vanhenee rikoksena viidessä vuodessa, joten historiasta on turha kaivella tutkintapyyntöjen aiheita. Tekijät eivät voi olla vastuussa videoista, joiden leviämiseen he eivät voi vaikuttaa.

Missä menee raja, jos tätä kehitystä ei vihelletä ajoissa poikki? Tutkinnassa ovat pian viihdeohjelmat Hyvistä herroista Hymyhuuliin, Veikkauksen vanhat pelimainokset, Musta Pekka -pelikortit, takavuosien koulukirjat sekä Pekka ja Pätkä -elokuvat. Sitten voidaan ryhtyä syyttämään ihmisiä, jotka ovat joskus nauraneet kotimaisille sketsisarjoille. Yksikään ihmisryhmä ei ole säästynyt vitsailulta, joten edessä olisi loputon loukkaantumisen kierre. Absurdismi siirtyisi teatterista ja kirjoista tosielämään.

Jocka Träskbäck
yrittäjä, valtuutettu (kok.)

Kirjoitus on julkaistu Tamperelainen-lehden kolumnina 27. marraskuuta 2019.

Veikkauksen monopoli aikansa elänyt

Pelimonopolin tarkoituksena on haittojen ehkäisy, mutta Veikkaus ei voi samaan aikaan ehkäistä peliongelmia ja markkinoida pelejä 45 miljoonalla eurolla vuodessa. Suomi lukeutuu maailman peliongelmaisimpiin kansoihin. Meillä on 124 000 ongelmapelaajaa, joista osa häviää jopa 2 000 euroa kuukaudessa. 78% kertoo ongelmiensa syyksi peliautomaatit, joita on tutkitusti sijoitettu erityisesti työttömien ja pienituloisten asuinalueille.

Monopolin purkamisella tulee olemaan positiivisia seurauksia. Ruotsissa valtio perii nettipeleistä 18 prosentin veron, joka meni siellä aiemmin sivu suun. Lisenssimallissa valvonta on tiukkaa ja sakot miljoonia euroja. Siihen kuuluu tehokkaita keinoja ongelmapelaamisen ehkäisyyn, sillä esimerkiksi SpelPaus-palvelussa voi asettaa pysyvän eston kaikkiin peleihin kerralla. Tanskassa on käytössä peliyhtiöiden tietokanta, joka estää maksuhäiriöisten pelaamisen.

Ruotsissa urheilu, kulttuuri ja media saivat rahallisen jättipotin, kun lisenssijärjestelmä vapautti pelimainonnan ja sponsoroinnin. Suomessa rahat menevät sivu suun, vaikka täällä pelataan samoja ulkomaisia pelejä. Suomessa on maailman parasta peliosaamista, jota Veikkaus ei voi tarjota ulkomaille. Monopolin loppu avaisi maailmanmarkkinat, joista voisimme saada merkittäviä tulovirtoja.

Aamulehti 26.10.2019

Veikkausvarojen jakaminen poliitikkoja lähellä oleville järjestöille on kouluesimerkki rakenteellisesta korruptiosta, jossa ruokkivaa kättä ei purra. Nyt on paljastunut jopa miljoonien eurojen väärinkäytöksiä. Lisäksi Veikkaus maksaa miljoonia euroja provisioita ulkomaisille peliyhtiöille, joten häviörahat eivät ohjaudu ainoastaan kansanterveydelle.

Veikkauksen tuotosta merkittävä osa on peräisin peliongelmaisten ahdingosta, säästöistä ja pikavipeistä. Nuo rahat eivät muutu eettisesti hyväksyttäväksi kierrättämällä ne pelikoneiden kautta. Monopoli tulee lopettaa, pelikoneet siirtää valvottuihin tiloihin ja pelien tuotot ohjata kohteisiin valtion budjetin kautta.

Jocka Träskbäck
kunnanvaltuutettu (kok.)
Lempäälä

Kirjoitus julkaistiin mielipiteenä Aamulehdessä 26.10.2019. Lue myös aikaisempi laajempi kirjoitukseni samasta aiheesta otsikolla Veikkauksen monopoli purettava – hyödyt aktiivisesti unohdettu.

Olenko minä vihapuheen uhri? Tutkimuksen mukaan kyllä

Olen jo vuosia ilmaissut huoleni siitä miten sosiaalisen median myötä vihapuheeseen viittaamisesta on tullut uusi mantra ja eri mieltä olevien kommenteista triggeröityminen vaikuttaa olevan monille jo harrastus. Vihapuheeseen vetoamisen kynnys on romahtanut, vaikka kukaan ei näytä varmuudella tietävän mitä vihapuhe edes tarkoittaa saati mitkä kriteerit viestien tulee täyttää ollakseen vihapuhetta.

Olen viime aikoina havainnut, että juuri vihapuheeseen vetoamalla on ryhdytty vaatimaan nettikeskusteluihin tiukempaa valvontaa ja jopa ennakkosensuuria. Tämä siitä huolimatta, että vihapuheen määritelmä on edelleen retuperällä. Vihapuheeksi luetaan ymmärtääkseni nykyisin myös tavallisiin väittelyihin liittyvä joskus kiivaskin viestintä. Nyt minulla on siitä tutkitusti mustaa valkoisella.

Vihapuhe muuttui nimittäin omalta osaltani konkreettiseksi, kun useat henkilöt ottivat viikonloppuna yhteyttä ja kertoivat minun lukeutuvan Suomessa eniten vihapuhetta saaneisiin poliitikoihin. Sain osakseni osanottoja ja pahoitteluja sekä tiedusteluja miten pärjään saamieni vihaviestien kanssa. Ensin luulin, että kyse oli pilasta, kunnes näin oheisen kuvakaappauksen ja sain linkin valtioneuvoston tilaamaan ja Jyväskylän yliopiston ja Punos Researchin toteuttamaan tutkimukseen ”Viha vallassa: Vihapuheen vaikutukset yhteiskunnalliseen päätöksentekoon” (PDF).

Kuva: Viha vallassa: Vihapuheen vaikutukset yhteiskunnalliseen päätöksentekoon -tutkimus 2019

Ensinnäkin tutkimuksen listauksessa minut on merkitty virheellisesti perussuomalaiseksi, joten yksin se murentaa ripauksen tutkimuksen uskottavuutta. Jos kuitenkin unohdetaan virheellisesti merkitty puoluekanta, katson päässeeni tutkimuksen listalla melko kovaan seuraan kokoomuksen joukoissa. Tässä puolueemme edustus vihapuhe-tutkimuksessa:

Tere Sammallahti
Petteri Orpo
Juhana Vartiainen
Tuomas Tikkanen
Kai Mykkänen
Timo Heinonen
Alexander Stubb
Atte Kaleva
Sanni Grahn-Laasonen
Henna Virkkunen
Elina Lepomäki
Antti Hakkanen
Petri Sarvamaa
Arto Satonen
Jocka Träskbäck

Vaikka pääsinkin arvovaltaiseen seuraan, täytyy minun kuitenkin omalta osaltani kyseenalaistaa tutkimuksen tulokset. En nimittäin koe joutuneeni vihapuheen kohteeksi Twitterissä tai muuallakaan sosiaalisessa mediassa. Olen käyttänyt sosiaalisen median alustoja työkseni vuodesta 2005 lähtien ja eduskuntavaalien alla nousin hetkeksi koko maan poliitikkojen ykköseksi Apu-lehden ja Underhoodin somelistalla. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla tietoinen, mikäli lukeutuisin eniten vihaviestejä saaneisiin suomalaisiin poliitikoihin. Tällaista en ole kuitenkaan huomannut, vaikka kriittisiä viestejä olen luonnollisesti saanut ehkä jopa sadoittain. Kriittiset viestit eivät kuitenkaan ole vihaviestejä.

Lukuisat mediat ovat viikonloppuna uutisoineet tutkimuksen tuloksista, ja lukuisat suomalaiset ovat kilvan äimistelleet vihapuheen yleisyyttä. En tietenkään voi puhua muiden listalla olevien puolesta, mutta omalta osaltani en koe kuuluvani listalle. Olen tietenkin saanut paljon kärjekästäkin palautetta, jonka tarkoitus on usein ollut tietoisesti provosoida. Joskus olen myös provosoitunut, vaikka ei olisi pitänyt. Silti en muista yhtään viestiä, jonka olisin kokenut vihapuheeksi tai josta olisin pahoittanut mieleni. Nyt olisi siis enemmän kuin paikallaan tarkistaa tutkimuksessa käytetyn vihapuheen määritelmä. Se on nimittäin koko keskustelun ydinkysymys.

”Tutkimuksessa vihapuheella tarkoitetaan halventavia, uhkaavia tai leimaavia ilmaisuja, jotka liittyvät puheen kohteen henkilökohtaisiin ominaisuuksiin tai joiden taustalla on suvaitsemattomuus.”

On tietenkin mahdollista, että minä en ole kokenut saamiani viestejä vihapuheeksi, koska en ole antanut viestien ja painostuksen vaikuttaa mielipiteisiini tai kirjoituksiini. Olen toki huomannut, että jotkut poliitikot ovat kuin tuuliviirejä, jotka myötäilevät kulloistakin tuulenvirettä, keskustelukumppania ja yhteydenottoa. Silloin myös kokemus vihapuheesta voi olla tavallista herkempi. Lisäksi herkkänahkaiset poliitikot voivat kokea asiat hieman toisin kuin muut.

Samalla täytyy kuitenkin todeta, että suomalaisissa poliitikoissa on runsaasti ihmisiä, jotka aivan tarkoitushakuisesti triggeröityvät hyvinkin pienistä vihjauksista ja tekevät niistä elämää suurempia ongelmia varsinkin Twitterissä. Usein tavoitteena on lähinnä saada aikaan mahdollisimman suuri show näkyvyyden vuoksi. Tämä toimintatapa yleistyy varsinkin vaalien alla. Twitter näyttelee kuitenkin Suomen mediakentässä häviävän pientä roolia, sillä se on kuin hiekkalaatikko koulun välitunnilla. Samat ihmiset kommentoivat viestejä päivästä toiseen, ja suuri yleisö eksyy paikalle vain mediakohujen kautta.

”Esimerkiksi vaatimukset tätä sukupuolineutraalia kielenkäyttöä kohtaan ampuvat monessa kohdin pahasti yli. Ihmiset ovat nykyään kauhean herkkiä loukkaantumaan kaikesta. Mistään asiasta ei uskalla enää edes leikkiä laskea.”
– Eppu Normaalin Pantse Syrjä

Kiivas ja nopeatempoinen keskustelu sosiaalisessa mediassa – ei siis välttämättä vihapuhe – on toki ongelma monille vanhemman koulukunnan poliitikoille. Edellisissä vaaleissa vetäytyi eläkkeelle moni yli 70-vuotias kansanedustaja, ja olen ymmärtänyt yhdeksi eläköitymisen merkittävistä syistä nykyisen totuttua nopeamman tiedonvälityksen sosiaalisessa mediassa ja perinteisissä medioissa.

Takavuosina kansanedustaja antoi kommentin tai pari viikossa, mutta nykyisin pitää olla valmiina reagoimaan kysymyksiin ja kritiikkiin jo minuuteissa. Yksi somepäivitys voi aiheuttaa hetkessä kymmeniä kommentteja ja kysymyksiä, joihin ei yksinkertaisesti ehdi vastata. Silloin voi olla helpompi jättää osallistumatta koko keskusteluun. Ei siis ihme, että tällainen hektisyys ei välttämättä kiinnosta vanhaa kaartia. Kun siihen päälle tulee vielä kritiikkiä kaikista somekanavista, niin keskusteluun osallistumisen kynnys voi nousta korkealle. Viestitulva ja kritiikki eivät kuitenkaan välttämättä tarkoita vihapuhetta, vaan edustavat sosiaalisen median kulttuuria. Niin hyvässä kuin pahassa.

Nykyiset vihapuheen vastaiset toimenpiteet ovat minusta riittäviä. Rikoslaissa on määritelty riittävällä tavalla esimerkiksi kunnianloukkausten ja laittoman uhkauksen tunnusmerkit. Sananvapaus tarkoittaa vapautta sanoa, ja jokainen vastaa sanomisistaan tarvittaessa myöhemmin tuomioistuimessa. Viimeistään tämä tutkimus osoitti, että vihapuhelakia saati ennakkosensuurin tai nettivalvonnan kiristämistä ei tarvita. Sen sijaan vihapuheen yleinen tuomitseminen asenteiden tasolla olisi tietenkin paikallaan. Siihen me jokainen voimme yhdessä vaikuttaa.

Mutta ennen sitä täytyy määritellä vihapuheen tunnusmerkit.

PÄIVITYS 9.10.2019

Nyt sain tiedon, jota ounastelinkin jo tuossa edellä, kun minut oli listattu vihapuheen suurimpien uhrien joukkoon. Valtioneuvoston tilaaman tutkimuksen mukaan someviestit ovat nimittäin vihapuhetta, kun niissä esiintyvät esimerkiksi nämä sanat:

Muija, akka, harppu, reppana, turvapaikkaturisti, hihhuli, luuseri, aivopieru, munaton, hinaaja, penikka, paviaani, tantta, misu, ituhippi, lerssi ja svedu.

Olen itsekin syyllistynyt vihapuheeseen, koska olen käyttänyt useita kertoja esimerkiksi nimitystä aivopieru. Tällainen tutkimus vesittää oikeaa ongelmaa, eli sitä, että monet ovat oikeasti järjestelmällisen someahdistelun kohteena. Lillukanvarsien ja ongelman tarkoitushakuisen paisuttelun sijaan tutkijoiden tulisi keskittyä olennaiseen. Tämä tutkimus ei ollut sitä.

Mediatalojen uutiskoneet sosiaalisen median aikakaudelle

Viestinnässä eletään parhaillaan historiamme hektisintä aikakautta, jonka myötä vakiintuneet tavat joudutaan heittämään roskakoriin muutaman vuoden välein. Kuopion tragedian myötä ryhdyin taas kerran pohtimaan perinteisten medioiden roolia tiedonvälityksessä sosiaalisen median aikakaudella. Siinä on nimittäin vielä paljon kehittämistä.

2000-luvun alkuvuosina internetin nousu yllätti jokaisen perinteisen mediatalon housut kintuissa, mutta sittemmin tilanne on tasaantunut. Tavallisten uutispäivien käytänteet ovat toimituksilla nykyisellään hyvin hallussa, mutta mediataloilla on vielä paljon kehitettävää suurissa ja nopeatempoisissa uutistapahtumissa.

Kuopion tragediassa sosiaalisen median merkitys jäi melko vähälle, mutta niin ei välttämättä tarvitsisi olla. Perinteinen toimittajan henkilökohtaisesti paikan päällä tekemä journalismi on ja tulee jatkossakin olemaan avaintekijä, mutta kansalaisten sosiaaliseen mediaan tuottamaa sisältöä tulee jatkossa nostaa keskiöön paljon nykyistä näkyvämmin.

Britannian yleisradioyhtiö BBC:n kriisiraportointia käsittelevä raportti Social Media at BBC News: The Re-Making of Crisis Reporting on mielenkiintoinen paketti, jossa aihetta käsitellään monelta kantilta. Tulevaisuudessa varsinkin hektisissä uutistapahtumissa toimitusten tehtävä on perinteisen journalismin lisäksi kuratoida, faktatarkistaa, taustoittaa ja varsinkin yhdistellä sosiaalisessa mediassa julkaistua materiaalia.

Kuva: Social Media at BBC News: The Re-Making of Crisis Reporting

BBC on tästä paras esimerkki myös siksi, että se on pisimmällä sosiaalisen median valjastamisessa tutkivan journalismin välineeksi. Jotkut ehkä muistavat vielä Sudanin Khartumissa kesäkuun alussa tapahtuneen massamurhan, jossa maan armeija, poliisivoimat ja puolisotilaalliset joukot iskivät kansalaisia vastaan. Tapahtumat tallentuivat sosiaalisessa mediassa satoihin kuviin ja videoihin, joista BBC:n toimitus kokosi myöhemmin hämmästyttävän tarkan tilannekuvan tapahtumien etenemisestä hetki hetkeltä. Se oli tulevaisuuden kansalaisjournalismia parhaimmillaan.

Suomalaiset mediatalot ovat toivottavasti jo kehittämässä somesisältöjä tehokkaasti hyödyntäviä toiminnallisuuksia, sillä merkittävä uutistapahtuma ei koskaan varoita tulostaan ennakkoon. Koneiston täytyy käynnistyä minuuteissa, ja kaikkien pitää tietää silloin oma tehtävänsä. Ellei tällainen hanke ole jo vireillä, tulee sellainen käynnistää ensi tilassa. Muussa tapauksessa kehitys ajaa perinteisten mediatalojen ohi kuten se teki 2000-luvun alkuvuosina internetin myötä. Mediatalojen tulee ottaa nykyistä aktiivisempi ote somesisältöjen hyödyntämisessä uutistoiminnassa.

Kirjoittaja on 26 vuotta journalistina, päätoimittajana ja kustantajana toiminut media-alan yrittäjä.

Kari Tapiota esittävä Matti Ristinen haastattelussa

Tapasin Kari Tapiota esittävän Matti Ristisen tulevan Olen suomalainen -elokuvan merkeissä. Aleksi Mäkelän ohjaamassa elokuvassa ei juuri kaunistella, vaan käsitellään iskelmätähti Kari Tapion elämää, rakkautta ja vakavaa alkoholismia raadollisen realistisesti. Lajityyppinsä parhaita kotimaisia tähän saakka. Elokuva saa ensi-iltansa 13.9.2019.

Mediatalojen tulevaisuus on datassa – oli toiminta kaupallista tai ei

Median murroksen ymmärtäminen on sukupolvikysymys, ja juuri siksi mediatalojen johtoportaissa on käynyt viime vuosina kova puhuri. Perinteisten mediatalojen johdossa internetin merkitys median kulutukseen huomattiin oikeassa mitassa vasta vuonna 2006, eli auttamattomasti liian myöhään. Siitä lähtien mediatalot toistivat vuosikausia osavuosikatsauksissaan kuinka ”Median murros yllätti” taas kerran. Murros ei olisi yllättänyt, jos mediatalojen johtavissa asemissa olisi ollut jo tuolloin nuorempaa väkeä. Internetiä ei pidetty esimerkiksi Suosikki-lehden haastajana vielä vuonna 2005, ja sittemmin lehti lopetettiin lukijoiden siirryttyä verkkoon. MTV3:n toimitusjohtajan paikalta lähtöpassit saanut Heikki Rotko ilmoitti vielä vuonna 2012, että ”Maikkari potkii Netflixiä munille”. Ei potkinut.

Median murroksessa ei ole eroa onko kyseinen mediayhtiö kaupallinen vai epäkaupallinen, eli onko kyseessä esimerkiksi Kaleva, Maikkari tai Yleisradio. Kalevan väistyvä varatoimitusjohtaja Juha Väyrynen toteaa Markkinointi & Mainonta -lehden tuoreessa artikkelissa, ettei hän usko dataliiketoiminnan vahvaan rooliin medioiden tulevaisuudessa. Hän on mielestäni oikeassa vain osittain, sillä merkittävää liiketoimintaa mediat eivät tule datan myynnillä tekemään.  Sen sijaan datan hyödyntäminen mediatalon omassa liiketoiminnassa tulee jatkossa olemaan avainasemassa.

Seuraan mielenkiinnolla media-alan kansainvälisiä trendejä, ja vuonna 2005 julkaisin Suomen ensimmäisen kaupallisen podcastin. Tuolloin kiersin lukuisia media-alan tapahtumia puhumassa podcastien tulevasta noususta. Myönnän, että arvioin niiden suosion kasvun hieman nopeammaksi kuin lopulta tapahtui. Ennustukseni kuitenkin toteutuivat jonkin verran jälkijunassa, sillä nykyisin podcastit ovat jo kiinteä osa varsinkin milleniaalien mediankäyttöä. Mainokset niistä tosin vielä puuttuvat, mutta niihin kerroin ratkaisun jo vuonna 2005. Aika näyttää osuinko arvioissani oikeaan.

Jokainen kymmenen vuoden päästä vielä olemassa oleva media tulee olemaan verkossa vahvasti datavetoinen, eikä datan merkitys ole riippuvainen median tai mediatalon koosta. Kaupallisissa medioissa data tulee ohjaamaan lukijoille tarjottavaa räätälöityä toimituksellista sisältöä ja nykyiseen tapaan kohdennettua mainontaa nykyistäkin tarkemmin. Sen sijaan epäkaupallisissa medioissa data tulee olemaan niin ikään tärkeässä osassa, mutta mainosten räätälöinnin sijaan sen avulla räätälöidään sisältöä.

Siinä missä Spotify tarjoaa datan avulla biisilistoja ja Netflix katselusuosituksia tulevat esimerkiksi edellä mainitut Yleisradio, Maikkari ja Kaleva tarjoamaan tulevaisuudessa arkistoistaan kullekin kävijällä juuri häntä yksilöllisesti kiinnostavaa sisältöä vuosien varrelta. Toimituksellinen sisältö on jo kertaalleen tuotettua, julkaistua, arkistoitua ja ennen kaikkea maksettua, joten sitä tulee jatkossa pyrkiä hyödyntämään mahdollisimman tehokkaasti kunkin kävijän eduksi. Suurinta tuhlausta on jättää laadukas materiaali pölyttymään palvelimelle. Samalla pitkään toimineet mediat saavat etumatkaa tuoreempiin mediataloihin, joille ei ole vielä kertynyt kattavaa arkistoa. Tämä edellyttää kuitenkin kävijöiden ja heidän mielenkiinnon kohteidensa kattavaa tunnistamista, mutta lopputuloksesta hyötyvät kaikki.

Data, data ja data. Mainitsinko jo datan?