Tallensin keskiviikkona videolle hieman tunnelmia heti sen jälkeen, kun Kokoomuksen piirikokous oli valinnut minut ehdokkaaksi ensi kevään eduskuntavaaleihin. Videolla kommentoin lisäksi hieman päivän toista agendaa, eli yrityksiä piinaavia järjenvastaisia lakkoja sekä niiden taustoja.
JULKAISTU 2.10.2018: Ammattiyhdistysliike virittelee parhaillaan lakkoasetta, jolla se kiristää hallitusta perumaan työelämän tärkeän uudistuksen. Monet hallituksen aikaisemmat uudistukset on peruttu samasta syystä, kun hallitus on taipunut kerta toisensa jälkeen ja mahdollistanut elinkeinoelämän ja kansantalouden ottamisen ammattiyhdistysten panttivangiksi. Niiden lunnaat ovat kalliita, sillä poliittiset lakot aiheuttavat täysin sivullisille yrityksille ja ihmisille miljardivahingot.
Suomessa poliittisten päätösten tekeminen kuuluu ainoastaan vaaleilla valitulle eduskunnalle ja sen valitsemalle hallitukselle, joten AY-liikkeen toimet ovat demokratian ja parlamentarismin halveksimista. Tietääkseni yhtään ammattiliittoa ei ole valittu eduskuntaan. Pian nähdään onko AY-liikkeellä siitä huolimatta veto-oikeus hallituksen ja eduskunnan päätöksiin.
AY-liike on kaivanut lakkoaseen esiin, koska hallitus on helpottamassa työllistämistä ja irtisanomista pienissä yrityksissä. Työllisyyden parantuminen on tunnetusti punainen vaate Hakaniemessä, jossa eletään työttömyydestä ja kurjuudesta. Siksi liitot ovat vesittäneet monta tärkeää uudistusta. Nyt olemme tilanteessa, jossa hallitus ei saa antaa enää piiruakaan periksi. Mieluummin pysäytetään Suomi kertalaakista kuin alistutaan vuodesta toiseen jatkuvaan kiristykseen ja uhkailuun. Nyt hallitukselta odotetaan ryhtiliikettä.
Hyvinvointivaltion rapauttaminen täytyy saada loppumaan, sillä seuraava taantuma odottaa nurkan takana. AY-liikkeelle täytyy osoittaa kaapin paikka, koska sillä ei ole roolia päätöksenteossa. Tällä hallituskaudella Suomeen on syntynyt yli 120 000 uutta työpaikkaa, mutta mikä mahtaisi olla tilanne ilman AY-liikkeen kapuloita rattaissa?
Eduskunnan täytyy ottaa pikaisesti käsittelyyn ammattiyhdistysten verovapauden lopettaminen ja korvausvelvollisuus poliittisten lakkojen aiheuttamista vahingoista. Verovapauden myötä me veronmaksajat joudumme maksamaan vuosittain satoja miljoonia euroja enemmän veroja – kuuluimme liittoon tai emme. Siitä on yhdenvertaisuus kaukana.
Kirjoitus on julkaistu tänään Pohjalainen-lehdessä.
Termit valehtelija ja valhe olivat vielä muutama vuosi sitten elleivät nyt kiellettyjä niin ainakin liian rajuja kansallisen politiikan areenoille. Silloin esimerkiksi eduskunnassa opastettiin käyttämään niiden sijaan termiä ”muunneltu totuus”. Viimeisen vuoden aikana tilanne on kuitenkin muuttunut, sillä nykyisin jopa politiikan toimittajat joutuvat perustellusti käyttämään mainittuja termejä. Niin käytän minäkin, koska olen kyllästynyt nykyiseen trendiin, jossa tietoinen valehtelu on otettu mukaan sekä ammattiyhdistysten että poliittisten puolueiden keinovalikoimiin.
Enää ei ole kyse pienistä valkoisista valheista tai erilaisista näkemyksistä, vaan tarkoituksellisesta perättömien väitteiden levittämisestä. Iltalehden politiikan toimittaja Mika Koskinen kysyi suoraan saako poliitikko tosiaan valehdella. Toinen kokenut politiikan toimittaja Timo Haapala totesi Twitterissä osuvasti, että jos tällaisen valehtelun hyväksyy, niin voi hyväksyä kaiken.
Jos hyväksyy silkan valehtelun, jota a) sak b) vihreät tekee, niin voi hyväksyä kaiken.
— Timo Haapala (@TimoHaapala) September 30, 2018
Pidän nykytilannetta huolestuttavana monestakin syystä. Politiikkaan pesiytynyt valehtelun kulttuuri on omiaan romuttamaan kansalaisten luottamusta politiikkaan, poliitikoihin ja puolueisiin. Miksi useasti valheesta kiinni jäänyt kansanedustaja puhuisi jatkossa totta? Miksi kansalaisen pitäisi luottaa siihen, että sama kansanedustaja puhuisikin ensi kerralla totta? Ei miksikään. Suomalaisilla on perusteltu syy kyseenalaistaa kaikki näiden henkilöiden ja instanssien väitteet ja niiden todenperäisyys. Luottamusta sen sijaan luovat esimerkiksi Juhana Vartiaisen (kok) ja Osmo Soininvaaran (vihr) kaltaiset kansanedustajat, jotka sanovat ikävätkin asiat siten kuin ne ovat. Sellainen luo luottamusta puoluekantaan katsomatta.
En luonnollisestikaan haluaisi todeta ketään valehtelijaksi, mutta faktoja rakastavana pitkän linjan toimittajana en voi olla kertomatta suomalaisille mitkä järjestöt, puolueet ja henkilöt heille kulloinkin satuilevat puutaheinää. Kansalaisilla on oikeus tietää ketkä heille syöttävät perättömyyksiä. Viestintuojaa on turha ampua. Tiedon saatuaan jokainen suomalainen voi sitten vapaasti pohtia mikä on ollut kulloinkin motiivina ja miten se vaikuttaa jatkossa. Vanha sanonta toteaa, että luottamuksen voi menettää vain kerran, ja kansanedustajan tehtävä on maan korkeimpia luottamustehtäviä. Haluammeko tosiaan nähdä eduskunnassa jatkossakin ihmisiä, jotka levittävät kannattajilleen tietoisesti väärää tietoa? Sen voi jokainen äänioikeutettu vapaasti itse päättää ensi keväänä vaaliuurnilla.
Valehteleva poliitikko saa helposti myös kollegansa näyttämään samalta. Aiheesta käydyissä keskusteluissa on nostettu usein esiin, että jokainen poliitikko olisi pohjimmiltaan valehtelija. Se lienee hyvin yleinen stereotypia. Itse en ole poliitikko, vaan yrittäjä ja perheenisä, mutta en silti voi allekirjoittaa yleistystä. Asioita pitää voida ajaa rehellisesti, ja sekä asioihin että puolueisiin kohdistuvaa kritiikkiä pitää voida harjoittaa rehellisesti faktapohjalta. Kaikissa puolueissa ja hankkeissa on varmasti jotain sellaista, jota voi kritisoida ilman tarkoituksellista valehtelemista. Jostain syystä tuohon politiikan osa-alueeseen on viime aikoina muodostunut musta aukko, jota paikataan yhä useammin perättömillä väitteillä. Ja niistä jäädään usein myös kiinni.
Paras esimerkki tällaisesta kulttuurista on Vihreät. Tuoreimpina heistä Jani Toivola ja Emma Kari, mutta samaa ovat tehneet jo pitkään myös esimerkiksi Ville Niinistö ja Touko Aalto. Vielä muutama vuosi sitten Vihreät menestyi hienosti osallistuessaan politiikkaan faktapohjalta, mutta sitten Niinistön kauden loppupuolella tapahtui jotain mikä muutti tilanteen. Vihreissä alkoi totuuden ja suoraselkäisyyden jälkeinen aikakausi, joka on voimistunut viikko viikolta. Samaan aikaan puolueen kannatus on ollut ihan ymmärrettävästi vahvassa laskussa, sillä suomalaiset ovat fiksumpia kuin mitä puolueessa uskotaan. Vihreät on malliesimerkki äänestäjien aliarvioimisesta, mutta toki perättömyyksiä levitetään myös muista puolueista ja myös ammattiyhdistyksistä. Jokaisella puolueella lienee omat luurankonsa kaapissa.
Kertojasta riippumatta valehtelun syy on nähdäkseni yleensä siinä, että varsinaiset argumentit ovat loppuneet ja populistiset tarkoitusperät täytyy pyrkiä siitä huolimatta täyttämään. Kun faktat eivät enää tarjoa tarpeeksi raflaavia vastakkainasetteluja, keksii populisti päästään uusia. Toki aina löytyy myös ihmisiä, jotka uskovat sokeasti heille syötettävän pajunköyden.
Järjestöpuolella tähän sortui taannoin SAK, joka lanseerasi valheellisen #viimeinenniitti -kampanjan. Järjestö yritti kampanjallaan mustamaalata hallituksen suunnitelmat työllistämisen helpottamiseksi, mutta joutui vetämään kuvansa nopeasti pois. Poliittiset valehtelijat voisivat kritisoida hallitusta, oppositiota tai niiden hankkeita myös faktapohjalta, jolloin somemyrskyjen sijaan voisi syntyä myös hedelmällistä keskustelua. Nyt sellainen on mahdotonta, kun perättömyyksien kohteet joutuvat alituisesti korjaamaan väitteitä, ja hedelmällinen jatkokeskustelu on sen jälkeen lähes mahdotonta. Ikävä kyllä.
Vielä muutamia vuosikymmeniä sitten poliitikot saivat puhua eduskunnassa lähes mitä tahansa, kun kansa keskittyi vain kuuntelemaan ja ihmettelemään. Sitten alkoi internetin aikakausi, jonka myötä poliitikoiden jokainen lausunto jää talteen kenen tahansa sekunneissa googletettavaksi. Tämä on luonut politiikkaan aivan uudenlaisia paineita, jotka ovat varmasti raskaita varsinkin jo vuosikymmeniä eduskunnassa istuneille konkareille. Kaikella kunnioituksella heitä kohtaan täytyy kuitenkin todeta, että perättömyyksiä harrastaa konkarien sijaan pääasiassa poliitikoiden nuorempi sukupolvi, joka ei ole kasvanut suoraselkäisyyteen, vaan on jousitettuine selkärankoineen niin sanotun vapaan kasvatuksen tulosta.
Olen ehkä naiivi, mutta uskon nykyisen tilanteen parantuvan seuraavien eduskuntavaalien jälkeen. Toivottavasti eduskunnassa tapahtuu puolueesta riippumatta merkittäviä miehistönvaihdoksia. Olen itse ehdolla kokoomuksen ehdokkaaksi ensi kevään eduskuntavaaleihin. Pirkanmaan Kokoomus valitsee eduskuntavaalien ehdokkaansa lokakuussa. Tulevan kampanjani yksi tärkeimmistä termeistä on #RYHTILIIKE. Sitä tarvitaan eduskunnassa nyt enemmän kuin koskaan aiemmin. Emme saa ottaa Suomessa käyttöön Yhdysvaltojen mallin mukaista totuuden jälkeistä aikaa. Emmehän?
#jocka2019
#ryhtiliike
Suomalainen hyvinvointivaltio pyrkii pitämään parhaansa mukaan huolta yhteiskunnan heikoimmista ja vähäosaisista jäsenistä, mutta yhden tappajajoukon edessä seistään kuitenkin edelleen tumput suorana tekemättä mitään konkreettista asian korjaamiseksi. Suomen teillä risteilee nimittäin tänäkin päivänä – myös sinun tätä kirjoitusta lukiessasi – vähintään kymmeniä tappajia, joiden kuriin saamiseksi ei ole tehty läheskään tarpeeksi. Kyseessä on jokapäiväinen ja akuutti kansallinen tragedia, joka aiheuttaa vuosittain määrättömästi surua sadoissa perheissä.
Kyse on rattijuopoista.
Suomessa on rattijuoppojen aiheuttamista tragedioista esimerkkejä enemmän kuin voisin tässä koskaan mainita. Tammi-kesäkuussa 2018 rattijuopumusten määrä kasvoi edellisvuodesta peräti 14,4 prosenttia, ja törkeiden rattijuopumusten määrä peräti 5,17 prosenttia. Jokainen meistä tietää, että nykyisellä valvonnan määrällä tuo on vain jäävuoren huippu. Koska sinä olet ajanut viimeksi puhallutusratsiaan? Niinpä. Sitten synkkään tilastoon: Vuonna 2017 rattijuopot tappoivat Suomessa 38 ihmistä ja vammauttivat 551 ihmistä. Rattijuoppo tappaa siis keskimäärin yhden suomalaisen joka kymmenes päivä. Onko se paljon vai vähän? Entä pitäisikö lainsäätäjien viimein herätä tähän asiaan, vai annammeko tosiaan tragedian jatkua?
Työskentelin 2000-luvun alussa neljä vuotta Poliisi-TV -ohjelman toimittajana ja istuin kymmeniä viikonloppuja poliisiautojen takapenkeillä ympäri maata kaikissa isoissa kaupungeissa ja lukemattomissa pienemmissä kunnissa. Neljän vuoden aikana olin useita kertoja mukana takaa-ajoissa, jossa mentiin tuhatta ja sataa rattijuoppojen ja niihin rinnastettavien huumekuskien perässä. Vaaratilanteita oli lukemattomia. Näimme karmaisevia tapauksia ja niiden seurauksia, joista lehtien palstoilta saadaan yleensä lukea ilman tarkkoja uutiskuvia. Tiedän siis liiankin hyvin millaista jälkeä rattijuopot tekevät maamme teillä.
Kirjoitin tästä samasta asiasta Facebook-sivulleni jo elokuussa, kun rattijuoppo törmäsi Haukiputaalla kahteen lapseen ja pakeni paikalta. Tänään 12. syyskuuta saimme taas lukea lehdistä miten sivullinen nainen kuoli lauantaina Inkoon Degerbyssä, kun yli kaksi promillea puhaltanut rattijuoppo ajoi nokkakolarin maantiellä. Uhrilla ei ollut mitään mahdollisuutta selvitä. Tällaisten tilastojen ja tapausten myötä luulisi hälytyskellojen jo soivan eduskunnassa, mutta ei. Siellä on hiljaista kuin huopatossutehtaalla.
Kahden lapsen isänä en voi hyväksyä nykytilannetta.
Mikä olisi sitten oma ratkaisuni? Minusta Suomeen tarvitaan pikavauhtia lakimuutos, joka mahdollistaa rattijuopon ajoneuvojen määräaikaisen tai pysyvän takavarikon jo ensikertalaiselta sellaisissa tapauksissa, joissa kuljettaja syyllistyy törkeään rattijuopumukseen. Seuraamus täytyy panna täytäntöön täysin huolimatta ajoneuvon omistussuhteista. Rikoslain 10 luvussa määritellyn menettämisseuraamuksen tarkoitus on uusien rikosten ehkäiseminen, joten ajoneuvon menetys on mielestäni erittäin hyvin perusteltu seuraamus kyseisellä ajoneuvolla tehdystä rikoksesta, joka aiheuttaa välitöntä vaaraa sivullisille. Ensikertalaiselta auto tulisi ottaa valtion varikolle takavarikkoon esimerkiksi puoleksi vuodeksi, ja rikoksen uusimisen yhteydessä auto tulisi tuomita kokonaan valtiolle menetetyksi. Jälkimmäisessä tapauksessa auto huutokaupattaisiin uudelle omistajalle ja siitä saatavat varat voitaisiin osoittaa esimerkiksi rikosuhrimaksuna rikosten uhrien tukipalveluihin.
Tässä vaiheessa joku voi miettiä, että menetysseuraamus olisi epäreilua tapauksissa, joissa rattijuoppo ei itse omista autoaan. Jos rikoksen tekemisen olennaisena välineenä käytetty auto on leasing-auto tai kaverilta lainattu, niin rattijuoppo vastaa luonnollisesti itse aiheuttamistaan seurauksista auton omistajalle. Tilanne on rinnastettavissa siihen, että rattijuoppo ajaa leasing-autonsa tai kaverinsa auton romuksi metsään. Silloinkin auto menetetään, eikä auton haltijan tai omistajan vakuutusyhtiö varsinaisesti innostu tilanteesta. Jatkossa kannattaisi siis miettiä kahteen kertaan kenelle autoaan lainaisi.
Leasing-sopimuksiin saadaan helposti lisättyä pykälä, jolla vastuu määritellään tapauksissa, joissa auto määrätään menetetyksi valtiolle tilapäisesti tai pysyvästi kuljettajan rattijuopumuksen vuoksi. Auton haltija vastatkoon käytössään olevan auton käyttämisestä. Poikkeuksena tästä pääsäännöstä tulisivat tietenkin tapaukset, joissa auto on selkeästi varastettu. Poliisin tehtävä olisi selvittää onko auto otettu käyttöön luvatta vai ei.
Suomen nykyinen oikeuskäytäntö on rattijuopoille kuin yhtä suurta yläkoulun jälki-istuntoa. Tuomiot ovat muille aiheutettuun vaaraan nähden mitättömiä. Korkein oikeus on jopa linjannut ennakkoratkaisuissaan (mm. KKO:2005:75), että ajokiellon määrääminen on tehokas keino estää rattijuopumuksen toistumista. Väärin. Käytäntö on osoittanut lukemattomien ihmishenkien menetyksellä, että korkeimman oikeuden näkemys ei pidä paikkaansa. Ajokielto ei ole lainkaan rangaistus, kun sitä ei noudateta ja kun rikoksentekoväline odottaa oven edessä käynnistämistään. Ensimmäisen kossupullon jälkeen kaasu on jo pohjassa – väitti korkein oikeus sitten ihan mitä tahansa. Tästä on olemassa lukemattomia traagisia käytännön esimerkkejä.
Pari vuotta myöhemmin korkein oikeus tuli kuitenkin järkiinsä ja antoi ratkaisun KKO:2007:85, joka on samaan aikaan synkkä ja valoista. Synkkää oli se, että tapauksen kuljettaja oli jäänyt kiinni peräti 16 kertaa ennen autonsa takavarikkoa. Toisin sanoen hän oli ajanut kännissä ehkä jopa kymmeniä kertoja. Samassa ratkaisussaan KKO linjasi upeasti ja aikaisempaa oikeuskäytäntöä muuttaen, että liikenneturvallisuus painaa vaakakupissa kalliin auton arvoa enemmän. Ennen tätä rikkaat rattijuopot saivat pitää autonsa, koska kalliin auton menettämisseuraamus katsottiin kohtuuttomaksi. KKO:2007:85 kuitenkin muutti tilanteen vahvistamalla, että myös kallis auto voidaan jatkossa takavarikoida liikenneturvallisuuden nimissä.
On totta, että jo nykyisen rikoslain 10 luvun 5 §:n 2 momentti mahdollistaa rattijuopon auton takavarikoinnin, mutta käytännössä niin käy törkeiden rattijuopumusten määrään nähden aniharvoin. Poliisihallituksen mukaan rattijuopoilta takavarikoitiin vuonna 2014 yhteensä 64 autoa, vuonna 2015 yhteensä 96 autoa ja vuonna 2016 yhteensä 73 autoa. Tilasto ei kerro moniko auto jäi pysyvästi takavarikkoon. Vain murto-osa kännissä ajeluista päättyy kiinni jäämiseen, joten rattijuoppo pääsee vaarantamaan ihmishenkiä jopa kymmeniä kertoja ennen kuin yhteiskunta ottaa häneltä rikoksentekovälineen pois. Menettämisseuraamuksesta tulee tehokas pelote vasta, kun se on mahdollista määrätä jo heti ensimmäisellä kerralla. Nykyisin tällaista pelotetta ei ole, koska ensikertalainen ei koskaan menetä autoaan. Ei vaikka ajaisi kolmen promillen kaatokännissä lapsia täynnä olevaan bussikatokseen. Asialle täytyy siis tehdä jotain ja nopeasti.
Yksikään rattijuoppo ei lähde vahingossa juovuksissa auton rattiin. Teko on siis aina tahallinen. Siitä huolimatta ihmishenkien menettämiseen johtaneiden rattijuopumusten rikosnimike on nykyisin yleensä kuolemantuottamus. Tätäkin tulisi harkita perusteellisesti uudelleen, sillä kuolemantuottamuksen sijaan sivullisten kuolemaan johtavien rattijuopumusten oikea nimike ja sen myötä myös tuomion pitäisi olla tappo. Sastamalan helmikuun 2017 tapauksessa tuomioistuin katsoi teon niin suunnitelmalliseksi, että tekijä tuomittiin taposta. Se oli äärimmäisen harvinainen poikkeus. Suomen rikoslaissa säädetään eri tekojen rangaistusasteikoista, joita tuomarit eivät kuitenkaan todellisuudessa käytä. Rangaistukset ovat nimittäin säännönmukaisesti ainoastaan asteikon alapäästä. Kun tuomioistuimet eivät selvästikään osaa käyttää niille määriteltyjä työkaluja, tulee lainsäätäjän korjata tilanne muuttamalla työkaluja, eli rangaistusasteikkoa ja muita seurauksia.
Suomessa rattijuopumuksen raja on 0,5 promillea, joka on muihin Euroopan maihin korkeaa keskisarjaa. Valtaosassa naapurimaistamme rattijuopumuksen raja on nykyisin 0,2 promillea. Suomen promillerajan alentaminen on tasaisin väliajoin otsikoissa myös poliitikoiden toimesta, mutta se ei ole ainoa toimiva ratkaisu. Miksikö ei? Koska promillerajan alentaminen ei yksin auta niin pitkään kuin rangaistukset sen ylittämisestä ovat aivan liian lievät. Suomen tulee korjata tämä vakava valuvika törkeiden rattijuopumusten rangaistuksissa ennen kuin promillerajaa lähdetään laskemaan. Rajan alentamisella on varmasti vaikutusta, mutta yksin tehtynä sen pelote ei ole riittävä, kun rikoksentekoväline on koko ajan käsillä odottamassa käyttöään.
Vanhan paikkansa yhä pitävän sanonnan mukaan suomalaisen kannattaa hypätä kännissä auton rattiin, jos haluaa tappaa toisen ihmisen. Silloin tekijä selviää ehdollisella tai korkeintaan vuoden vankilavisiitillä. Sanonta pitää ikävä kyllä paikkansa.
Kuten edellä totesin, esimerkkitapauksia on satoja. 10-vuotiaan tytön kahden promillen humalassa tappanut rattijuoppo tuomittiin vuonna 2015 vain viiden kuukauden ehdolliseen vankeuteen. Ehdolliseen! Käytännössä tappaja siis vietti muutaman kuukauden leppoisasti vapaalla jalalla kahvitellen, elokuvissa, harrastuksissa ja asui tietenkin kotonaan. Yksi traagisimmista tapauksista on vuonna 2012 tapahtunut 11-vuotiaan Matleena-tytön tapaus, jossa Itä-Suomen hovioikeus alensi pikkutytön tappaneen rattijuopon 2 vuoden ja 7 kuukauden tuomiota viidellä kuukaudella, koska ajettu matka oli niin lyhyt. Anteeksi mitä? Koska matka oli niin lyhyt! Tappaja istui ensikertalaisena vankilassa vain vaivaisen vuoden. Tekijä oli 2,58 promillen kaatokännissä autoillut 52-vuotias nainen.
Tekijä oli jäänyt aiemminkin kiinni rattijuopumuksesta.
Mieti sitä hetki.
Kaksi kuukautta sitten, heinäkuussa 2018, rattijuoppo tappoi kaksi ihmistä Mäntyharjulla noin 200 km/h nopeudella tapahtuneessa nokkakolarissa. Paikkakunnalla oli yleisesti tiedossa, että miehellä oli tapana ajaa kännissä. Edellisen kerran mies oli jäänyt poliisille kiinni rattijuopumuksesta vain muutamaa päivää aiemmin ja tällä kertaa hän lähti pakoon ikävin seurauksin. Ajokorttia miehellä ei enää ollut, mutta auto hänellä kuitenkin oli edelleen rikoksentekovälineenä.
Mieti sitäkin hetki.
Ajokortilla ei ajeta, mutta autolla ajetaan. Tässä yhteydessä on taas paikallaan muistuttaa, että korkeimman oikeuden mukaan ajokielto on riittävän tehokas keino estää rattijuopumusten toistumista (KKO:2005:75), vaikka tuossa tapauksessa oli kyse toistuvasti rattijuopumukseen syyllistyneestä henkilöstä.
Oikeuskirjallisuudessa (Pekka Viljanen, LM 3/2004 s. 493 – 501) ja rikoslain uuden 10 luvun (26.10.2001/875) esitöissä (HE 80/2000 vp s. 28) on katsottu mielestäni perustavalla tavalla virheellisesti, että rattijuopon autoa tulisi kohdella rikoksen kohteena eikä rikoksentekovälineenä. Olen tästä vahvasti eri mieltä. Auto ei ole rikoksen kohde, vaan sen tekoväline. Edellä mainittujen ja kymmenien muiden esimerkkien valossa jokainen meistä voi pohtia kuinka moni rattijuopon uhri olisi jäänyt kuolematta, jos rattijuopolla ei olisi ollut enää autoa, jolla ajaa sivullisten päälle juovuksissa.
Matleenan tappaja vapautui vankilasta jo vajaan vuoden päästä hovioikeuden käsittelystä. Matleena on sen sijaan ikuisesti poissa. Tapaus johti tytön isän Jorma Sonnisen tekemään kansalaisaloitteeseen, joka ylitti vaaditut 50 000 allekirjoitusta kirkkaasti keräten yhteensä yli 62 000 nimeä. Kansalaisaloite luovutettiin eduskunnan silloiselle puhemiehelle Eero Heinäluomalle, mutta eduskunta ei kyennyt tekemään muutoksia, joita kansalaiset valitsemiltaan kansanedustajilta vaativat. Eduskunnan käsittelyssä kansanedustajat tosin vielä vaativat rattijuoppojen rangaistusten koventamista, mutta vaatimukset jäivät pelkiksi juhlapuheiksi. Taas kerran.
Säälittävää tunarointia, sanoisin.
Eduskunnan on aivan turha väittää tekevänsä jotain konkreettista rattijuopumusten vähentämiseksi niin pitkään kuin rattijuopon autoa ei oteta pois edes määräajaksi jo ensimmäisestä törkeästä rattijuopumuksesta. Suomalaiset ovat ilmaisseet jo useasti yksiselitteisen vaatimuksensa rattijuoppojen rangaistusten koventamisesta. Nykyinen eduskunta on ollut täysin kädetön korjaamaan tätä asiaa, mutta ensi keväänä sinullakin on mahdollisuus vaikuttaa asiaan eduskuntavaaleilla.
Itse tulen tekemään hartiavoimin töitä, että minun lapsillani on jatkossa turvallisempi Suomi.
Suomalaisille on syötetty jo vuosikymmenten ajan pajunköyttä, jota liian moni yhä uskoo. Jos nimittäin kysyt sadalta vastaantulijalta kuka maksaa työttömälle ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen, veikkaan korkeintaan viiden tietävän oikean vastauksen. Loput väittävät maksajaksi ammattiliittoa. Sosiaaliturvan yleisimmät harhaluulot nimittäin ovat, että kerätyt eläkemaksut ohjautuisivat kasvamaan korkoa ja että ansiosidonnaiset kustannettaisiin ammattiyhdistysten jäsenmaksuista.
Kumpikaan ei pidä paikkaansa.
Ansiosidonnaisista 94,5 prosenttia maksetaan valtion kassasta, eli käytännössä maksajina ovat sinä, minä, palomies, sairaanhoitaja, päiväkodin täti, parturi-kampaaja ja lähikauppias. Siis me ihan tavalliset veronmaksajat. Loput 5,5 prosenttia korvauksesta maksaa työttömyyskassa. Ammattiliitot eivät maksa ansiosidonnaisista euroakaan. Siitä huolimatta liitot pyrkivät edelleen uskottelemaan, että niiden jäsenyys olisi muka ansiosidonnaisen edellytys. Tämä harhaluulo on ollut jo vuosikymmenten ajan ammattiliittojen jäsenhankinnan tärkein kulmakivi. Todellisuudessa ansiosidonnaisen saaminen edellyttää jäsenyyttä vain työttömyyskassassa, joka on aina liitosta erillinen organisaatio. Esimerkiksi Loimaan kassa YTK on kaikille avoin ja liitoista riippumaton työttömyyskassa, ja juuri siksi sen suosio kasvaa nopeasti. Yrittäjille vastaava on SYT-kassa. Ansiosidonnaisen saa siis ilman ammattiliittoa ja ammattiliiton palkasta veloittamaa siivua.
Suomen Yrittäjät rohkaisi taannoin työnantajia maksamaan työsuhde-etuna työntekijöiden työttömyyskassan jäsenmaksut, jos ne maksetaan kaikille avoimeen kassaan. Yritysten pitäisi juuri esitetyllä tavalla edistää tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta työelämässä. Syrjintänä esitystä ei voida missään nimessä pitää, sillä yritykset saavat vapaasti tarjota työsuhde-etuna vaikkapa tietyn kuntosalin tai keilakerhon jäsenyyden ilman että työntekijä voi vaatia yritystä maksamaan itse haluamansa uintiseuran tai joogakerhon jäsenyyden. Sama etu tulee tietenkin tarjota jokaiselle työntekijälle, jotka saavat kukin itse päättää ottavatko edun vastaan. Liitot ja kassat ovat toisistaan irrallisia, joten esitys ei mitenkään estäisi työntekijöiden järjestäytymisvapautta. Ammattiliittojen väki on ymmärrettävästi virkansa puolesta täysin toista mieltä, koska heidän työnsä on ylläpitää harhaluuloa, jossa ansiosidonnainen maksetaan nimenomaan liittojen rahoista.
”Ansiosidonnaista työttömyyskorvausta saavat nykyisin ainoastaan työttömyyskassojen jäsenet. Kaikki maksavat, mutta vain osa saa. Reiluako?”
Tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta täytyy edistää työelämässä monin eri tavoin. Se lienee kaikille selvää. Siksi toinen juuri nyt pohtimisen arvoinen asia on ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen laajentaminen kaikille palkansaajille. Tällä hetkellä käytössä oleva malli asettaa nimittäin palkansaajat keskenään merkittävästi eriarvoiseen asemaan, koska ansiosidonnaista työttömyyskorvausta saavat nykyisin ainoastaan työttömyyskassojen jäsenet. Kaikki maksavat, mutta vain osa saa. Reiluako? Ei tietenkään. Nykytilanne on valovuosien päässä yhdenvertaisesta ja tasa-arvoisesta. AY-liike ja sen käsikassara vasemmisto vastustavat kiivaasti työmarkkinoiden tasa-arvon kehittämistä, sillä tämänkaltainen yhdenvertaisuus voisi viedä ammattiliitoilta maksavia jäseniä, jotka huomaavat yhtäkkiä maksaneensa liitolle kuukausittain merkittävän osan palkastaan aivan muusta syystä kuin mitä heille on alunperin uskoteltu.
Seuraavalla hallituskaudella meidän täytyy toteuttaa sosiaaliturvan suurremontti, jonka osana täytyy käsitellä myös ansiosidonnaisen laajentaminen koskemaan kaikkia palkansaajia. Nopeasti kasvava joukko varsinkin nuoria ja pätkätöitä tekeviä jää nykyisin kokonaan vaille ansiosidonnaisen turvaa, koska he eivät kuulu työttömyyskassoihin. Nykymallissa he siis maksavat muiden ansiosidonnaiset vailla mahdollisuutta saada sellaista itse. Ei kuulosta yhdenvertaiselta ja reilulta. Ensi kevään eduskuntavaalien jälkeen tulen kansanedustajana tekemään aktiivisesti töitä tämän epäkohdan poistamiseksi sekä työmarkkinoiden yhdenvertaisuuden parantamiseksi myös ansiosidonnaisten osalta. Jokainen saa tietenkin halutessaan kuulua ammattiliittoon, mutta valinta pitäisi tehdä oikeista syistä. Ei harhaanjohdettuna.
Tämä mielipidekirjoitus on julkaistu Pohjalainen ja Turun Sanomat -lehdissä ja niiden verkkosivuilla.
Eduskuntavaalit järjestetään jo ensi kevään, joten vaalikampanjat ovat jo täydessä käynnissä. Demarien Antti Rinne paljasti taannoin 8-10 miljardin euron järjenvastaiset vaalilupauksensa. Yksi Rinteen mahdottomista lupauksista oli eläkkeiden nostaminen. Samaan junaan hyppäsi nopeasti myös kristillisdemokraattien Sari Tanus, joka näki Rinteen avauksessa äänisaaliin mahdollisuuden. Suomessa on seuraavissa vaaleissa 2,1 miljoonaa yli 65-vuotiasta äänioikeutettua. Vähempikin saa poliitikon kumartamaan vanhuksille ja näyttämään takapuolta lapsille ja lapsiperheille.
Nämä populistit yrittävät nyt ostaa tulevissa vaaleissa eläkeläisten ääniä lasten ja nuorten tulevaisuuden kustannuksella. Lyhytnäköistä ja surullista. En saanut vastausta, kun kysyin Tanusilta äskettäin somessa onko linjaus hänen omansa vai kenties kristillisdemokraattien uusi linjaus. SDP sen sijaan äänesti juuri äskettäin lasten asemaa parantavaa varhaiskasvatuslakia vastaan, joten siellä lapset ja lapsiperheet ovat todistetusti vain lypsylehmiä.
Olen itse jo aiemmin ilmoittanut olevani valmis kokoomuksen ehdokkaaksi eduskuntavaaleissa, jos puolue minut siihen valitsee. Pääteemoihini lukeutuvat erityisesti yrittäjyys ja lapsiperheet, koska Suomen tulevaisuus on kiinni niistä molemmista. Molemmat ryhmät myös tarvitsevat Arkadianmäelle lisää puolestapuhujia, jotka osaavat ja erityisesti uskaltavat sanoa mitä ajattelevat.
Olen nyt seurannut järkytyksellä miten nykyiset populistit tekevät vaalilupauksia tulevien sukupolvien piikkiin. Sukupolvien, jotka eivät kykene vielä edes puolustautumaan, vaikka poliitikoilla on jo kädet kyynärpäitä myöden heidän taskuissaan. Lapsilta on helppo viedä tuhkatkin pesästä, koska heillä ei ole äänioikeutta. Rinne tunnetaan miehenä, jota lasten ja lapsiperheiden asiat kiinnostavat vain juhlapuheissa. Tulevaisuus ei tosin näytä muutenkaan häntä kiinnostavan.
Entä haluaisinko minä korotuksen eläkkeeseeni, jos olisin jo eläkeläinen? Tietenkin haluaisin. Jokainen eläkeläinen haluaisi. Tilanne kuitenkin muuttuu täysin, kun korotuksen hintana on nykyisten lasten ja nuorten tulevat eläkkeet. Vaatisinko itselleni korotusta, jos ja kun sen vuoksi omat lapseni jäisivät aikanaan ilman? En tietenkään. Uskon, että myös valtaosa suomalaisista eläkeläisistä on tarpeeksi fiksuja, etteivät he usko populistisia syöttejä, joita Antti Rinne, Sari Tanus ja varmasti vielä monet muutkin heille syöttävät. Toivottavasti eläkeläiset näkevät sumutuksen läpi.
Eläkekeskustelussa viitataan usein niin sanottuun taitettuun indeksiin. Se otettiin aikoinaan käyttöön, jotta eläkejärjestelmämme kestäisi tulevat koko ajan kasvavat rasitteet. Taitetusta indeksistä luopuminen jättäisi koko eläkejärjestelmämme tuuliajolle, jonka seuraukset olisivat tuleville sukupolville karmaisevat. Eduskunta on jo kertaalleen marraskuussa 2017 hylännyt Kimmo Kiljusen (sdp) järjenvastaisen aloitteen taitetusta indeksistä luopumiseksi. Onneksi järki voitti tuolloin myös demarien omassa eduskuntaryhmässä, joka kääntyi aloitetta vastaan. Sama kävi myös demarivetoisessa valiokunnassa.
Nyt Sari Tanus (KD) on kuitenkin vuorostaan haistanut eläkeläisten irtoäänet ja kaivanut aloitteen naftaliinista. Toivottavasti historia toistaa itseään ja esitys taitetusta indeksistä luopumiseksi kaatuu jo toistamiseen omaan mahdottomuuteensa.
Maagiseen rahaa sylkevään taikaseinään uskova Antti Rinne on keksinyt rahoittaa demarien varjobudjetin tyhjentämällä satoja miljoonia euroja Suomen itsenäisyyden juhlavuoden rahasto Sitrasta. Suunnitelma oli kuin housuihin kuseminen pakkasella. Tiedät kyllä mitä tarkoitan. SDP:n esittämää Sitran ja valtion eläkerahastojen lypsämistä voisi verrata varkauteen, sillä vuosikymmenten varrella lastemme tulevaisuutta varten kerätyt varat halutaan panna sileäksi demarien vaalikampanjan vuoksi.
Jokainen taloutta edes hieman seuraava tietää, että suurten ikäluokkien myötä meillä tulee jo nykyisellään olemaan erittäin suuria haasteita maksaa tulevaisuudessa eläkkeitä nykyisille lapsille ja nuorille. Onko mitään lyhytnäköisempää kuin lisätä kuluja silloin, kun rahat ovat jo muutenkin loppumassa?
Minulla on kaksi lasta, ja toivottavasti kahden-kolmen vuosikymmenen päästä useita lapsenlapsia. Suoraselkäisenä suomalaisena en voisi katsoa itseäni peilistä, jos yrittäisin ostaa eläkeläisten ääniä lyhytnäköisellä ja populistisella lupauksella eläkkeiden nostamisesta.
Ikävä kyllä Suomesta löytyy vielä myös poliitikoita, joiden vaalikampanjan vaakakupissa lasten ja nuorten tulevaisuus ei paina mitään. Useimmilla eläkeläisillä on omia lapsia ja lapsenlapsia. Uskon ja toivon, että he ymmärtävät miten pidetään huolta tulevaisuuden sukupolvista. Toivottavasti he eivät lankea halpamaiseen sumutukseen, sillä lapset ja nuoret ovat puolustuskyvyttömiä tällaisia populisteja vastaan.
JULKAISTU 30.5.2018: Suomeen saatiin viime vuoden lopulla uusi nykyaikaisempi alkoholilaki todella pitkän ja monimutkaisen vääntämisen jälkeen. Olen jo useasti kirjoittanut uudistuksen vastustajien kyseenalaisista taustoista ja siitä miten fiktio muuttui tuossa leirissä faktoiksi (Lue lisää tästä). Kuvittelin tuollaisen pelleilyn olevan jo ohi uusien kulutustilastojen myötä. Olin kuitenkin väärässä.
Alkoholilaki on nyt ollut voimassa viisi kuukautta, ja sen vastustajien maalaamat uhkakuvat ovat yksi toisensa jälkeen osoittautuneet perättömiksi. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL väitti, että uusi alkoholilaki johtaisi puhtaan alkoholin kuuden (6) prosentin kulutuksen kasvuun ja noin 150 lisäkuolemaan vuodessa. Sitäkin ennustetta THL piti alimitoitettuna.
Kristillisdemokraattien kansanedustaja Sari Tanus vertasi lopulta alkoholilakia terrori-iskuun, jossa kuolee 150 ihmistä. Alkon hallituksen jäsen ja kansanedustaja Pekka Puska pani kuitenkin vielä paremmaksi. Puska nimittäin väitti eduskunnalle, että alkoholilaki aiheuttaisi jopa 500 lisäkuolemaa vuodessa ja kertoi tämän tiedon olevan peräisin THL:n esityksestä valiokunnalle. THL on siis esittänyt tämän luvun eduskunnassa, vaikka se nyt väittää julkisuudessa aivan toista. Alkon monopolin puolustamisessa faktat ovat selvästi olleet vain tiellä.
Miten sitten todellisuudessa kävi?
Suomalaiset osoittivat olevansa vastuullisia alkoholin käyttäjiä, sillä alkoholin kokonaiskulutus on maaliskuun lopun Valviran tilaston mukaan noussut vain prosentin. Helmikuussa kulutus sen sijaan laski 5,8 prosenttia, mikä oli THL-tutkijoille toteutunut painajainen. Teiniparvet eivät siis heti lähteneetkään puistoihin piikittämään itseensä lonkeroa, eivätkä laitapuolen kulkijat kuolleet penkkien alle nautittuaan muutaman pullon Prismasta ostettua pintahiivaista 5,5-prosenttista American Pale Alea. Kaikki fiktiiviset uhkakuvat osoittautuivat Alkon monopolia puolustavaksi propagandaksi.
Olisin kuvitellut, että rysän päältä kiinni jäätyään THL olisi pysynyt tästä farssista hiljaa ja nuollut rauhassa haavojaan esitettyään eduskunnalle perättömiä väitteitä alkoholilain seurauksista.
Nyt THL on kuitenkin nostanut itsensä jälleen nolosti otsikoihin väittämällä, ettei se ole koskaan uhkaillut eduskuntaa 150 lisäkuolemalla. Jälleen kerran THL valehtelee, eli poliitikkokielellä antaa muunneltua totuutta. Jos ollaan tarkkoja, niin THL väitti raportissaan uuden alkoholilain aiheuttavan 150 lisäkuolemaa vuodessa, mutta laitoksen tutkimusprofessori Pia Mäkelä väitti minulle Twitter-keskustelussamme 14. joulukuuta 2017 määrän olevan aliarvioitu ( kuvakaappaus alla). Valiokunnalle THL väitti tulevien lisäkuolemien määräksi jopa 500 vuodessa, kuten Pekka Puska alla vahvistaa.
THL:n eduskunnalle esittämä 6 prosentin kulutuskasvu oli siis laitoksen oman tutkimusprofessorin mukaan konservatiivinen. Nyt maaliskuun tilanteessa ollaan yhden prosentin kasvussa ja helmikuussa oltiin 5,8 prosentin laskussa. Laitoksen ennuste meni siis rajusti metsään, mutta ei sen ollut tarkoituskaan osua oikeaan. Sen oli ainoastaan tarkoitus pelotella kansanedustajat äänestämään alkoholilain uudistamista vastaan ja siten turvata Alkon monopoli ja Alkon hallintoneuvoston kokouspalkkiot.
Toukokuu oli Suomen mittaushistorian helteisin, ja se tulee varmuudella vaikuttamaan alkoholin kulutukseen. Varsinkin, kun verrokkina toimivat edellisvuoden synkkä ja sateinen kevät ja kesä. Kerron jo nyt, että THL ja sen käsikassarat eduskunnassa tulevat riemastumaan toukokuun kulutustilastoista. Jokainen täysjärkinen osaa kuitenkin yhdistää säätilan ja kulutuksen toisiinsa. Aivan sama tilastopiikki tullaan näkemään myös jäätelön myynnissä, mutta niiden kausaatiota helteiden kanssa THL ei tietenkään myönnä. Ehkä helteet olivatkin uuden alkoholilain syytä?
Häviäjiä tässä farsissa ovat perätöntä tietoa jakanut THL sekä monet perätöntä tietoa jakaneet kansanedustajat, kuten Pekka Puska, Toimi Kankaanniemi, Sari Tanus ja Päivi Räsänen. Häviäjä on tietenkin myös Alko, jonka myyntiin alkoholilaki tekee kymmenien miljoonien eurojen loven. Häviäjiin kuuluvat tietenkin myös Touko Aalto ja hänen johtamansa Vihreät, jotka vastustivat kiivaasti alkoholilakia, eli yksilönvapauksien parantamista.
Voittajia tässä sen sijaan ovat Suomen kansalaiset, joiden ei enää tarvitse ajaa Alkoon saadakseen laadukkaan saunaoluen tai lonkeron. Voittajia ovat myös kyläkaupat, jotka saivat muutoksesta kovasti kaivattua lisämyyntiä.
Harmillisinta koko farssissa on, että THL asemoi itsensä puolueettomasta tutkimustahosta Alkon edunvalvojaksi. Sellaisena THL tulee pitää myös, kun seuraavaksi ryhdytään toteuttamaan Alkon monopoliaseman lopettamista ja viinien tulemista ruokakauppoihin (Lue lisää tästä). THL ja Alko ovat molemmat sosiaali- ja terveysminiseriön osia, ja niiden tehtäväksi on säädetty toimia alkoholin kulutuksesta aiheutuvien terveyshaittojen vähentämiseksi. Alko rahoittaa suoraan THL:n tutkimuksia, joten THL tulee pitää Alkon edunvalvojana, koska alkoholiin liittyvissä kysymyksissä sieltä ei ole puolueetonta tietoa tulossa jatkossakaan.
Olen Kokoomuksen ehdokkaana eduskuntavaaleissa 2019. Varsinainen vaalipäivä on 14. huhtikuuta 2019, ja ennakkoäänestys järjestetään 3. – 9. huhtikuuta. Olen ehdokkaana, koska perheenisänä ja yrittäjänä haluan tehdä Suomesta paremman paikan erityisesti lapsille ja lapsiperheille sekä yrittäjille ja yrityksille. On kunnia olla mukana tekemässä yhdessä parempaa Suomea.
Olen yrittäjä perheiden puolesta.
Tällä verkkosivustolla voit tutustua monipuolisesti vaaliteemoihini ja minuun. Lempäälän kunnanvaltuustossa ja kunnanhallituksessa sekä Pirkanmaan sairaanhoitopiirin valtuustossa olen päässyt vaikuttamaan konkreettisesti maakunnan kehitykseen ja tulevaisuuteen, mutta vielä suuremmissa saappaissa voin vaikuttaa positiivisesti merkittävästi suurempiin asioihin.
Olen ollut päätoiminen yrittäjä 24 vuotta, toimittaja 25 vuotta ja perheenisä kuusi vuotta. Eduskunnassa tarvitaan tällä hetkellä kipeästi lapsiperheiden vanhempia sekä pitkän, monipuolisen ja aidon yrittäjäuran tehneitä päättäjiä. Uskon vakaasti, että me voimme yhdessä tehdä paremman, turvallisemman ja puhtaamman Suomen tuleville sukupolville. Haluan tehdä työtä paremman, turvallisemman ja puhtaamman Suomen eteen.
Suomalainen politiikka on muodostunut viime vuosina ikävällä tavalla pinnalliseksi ja fiktiopohjaukseksi huuteluksi asiajohtamisen sijaan. Nyt eduskunnassa on aika tehdä suoraselkäinen #ryhtiliike paremman päätöksenteon puolesta. Suomi tarvitsee nyt tekijöitä, ei selittelijöitä.
Kiitos luottamuksestanne.
Jocka Träskbäck
Yrittäjä, isä ja ihminen
PS: Viime aikoina erityisen paljon huomiota ovat saaneet muun muassa seuraavat alueellisesti ja valtakunnallisesti merkittävät asiat:
Suomi otti vuodenvaihteessa merkittävän askeleen eurooppalaisempaan suuntaan, kun ruokakaupoissa myytävien alkoholijuomien vahvuus nousi 5,5 prosenttiin. Riippumattomasta tutkimuslaitoksesta poliittiseksi käsikassaraksi muuttunut Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL sekä Alkon monopolia puolustaneet kansanedustajat maalasivat meille synkkää kuvaa päätöksen traagisista seurauksista. Suomi ajautuisi kaaokseen ja rappioon, jos A-olutta ja lokeroa myytäisiin muualla kuin Alkossa. Toisin kävi.
Jokainen tolkun ihminen tiesi ennakkoon, että A-oluen ja lonkeron tulo ruokakauppoihin ei toisi mukanaan ryntäystä juomahyllyille saati nostaisi merkittävästi alkoholin kulutusta. Äskettäin saimmekin jo ensimmäisiä lukuja tammikuun myynneistä, ja niiden perusteella A-olutta myytiin vain viisi prosenttia kaikista oluista. Viisi prosenttia! Samalla alkoholittoman oluen myynti nousi peräti 18 prosenttia. Ei kuulosta ihan samalta kauhukuvalta kuin meille ennen tuota historiallista päätöstä maalailtiin.
Tarkempia myyntilukuja saadaan varmasti lähiviikkoina, mutta ei tämä nyt ihan maailmanlopun menolta vaikuta. Ei vaikka A-oluen myynti tuplaantuisi ennakkotiedoista. Missään nimessä alkoholin kulutus ei tule nousemaan 5-6 prosenttia, kuten THL ja Alkon hallintoneuvostossa istuvat kansanedustajat meille satuilivat puolustaessaan kiivaasti Alkon monopoliasemaa.
Perusteettomaksi osoittautunut pelottelu täytyy nyt viimein jättää taakse, ja suomalaisessa alkoholipolitiikassa tulee ottaa avoimesti katse kohti sivistynyttä eurooppalaista juomakulttuuria. A-oluen tulo ruokakauppoihin oli vasta ensimmäinen askel oikeaan suuntaan, sillä seuraavaksi viinit täytyy saada ruokakauppojen hyllyille. Euroopassa viinit ovat nimittäin elintarvikkeita, eivät päihteitä. Ja elintarvikkeiden paikka on ruokakaupoissa.
Suomalaiset ovat merkittävästi fiksumpia kuin mitä THL ja muut alkoholilain vastustajat meille uskottelivat. A-oluen ja lonkeron tulo kauppoihin ei johtanut katastrofiin, vaan ennen kaikkea parempaan valikoimaan ja terveeseen hintakilpailuun. Viinien monopolista vapauttamisella tulee olemaan samanlaiset seuraukset. Nyt nähtyjen tapahtumien myötä suomalaiset osaavat jatkossa suhtautua heille syötettävään alkoholipoliittiseen pajunköyteen sen ansaitsemalla varauksella.
”Kantani on, puolueista riippumatta, että viinit täytyy saada maitokauppaan ja Suomi kohti Eurooppaa.”
– Jocka Träskbäck YLE Uutisissa 11.2.2015
Olen jo vuosien ajan kampanjoinut julkisesti viinien ruokakauppoihin saamisen puolesta, sillä minun Suomessani viiniä tulee saada ostaa ruokaostosten yhteydessä. Lukuisissa suomalaisissa kauppakeskuksissa ruokaosaston ja viinihyllyn on jo pitkään erottanut pelkkä Alkon väliseinä. Nyt väliseinän poistaminen on ajankohtaista, ja samalla viinit tulee saada kaikkien muidenkin ruokakauppojen hyllyille. Holhous saa viimein riittää.
JULKAISTU 16.2.2018 Viime viikkoina sosiaalisessa mediassa on kritisoitu kovaan ääneen Suomen historian suurimpiin kuuluvaa taloudellista puhallusta, eli Fortumin sähköverkkojen myyntiä Carunalle. Monissa keskusteluissa on väitetty, että kauppa olisi ollut Kokoomuksen Jyrki Kataisen käsialaa. Totuus on kuitenkin hieman toisenlainen, joskaan ei välttämättä ainakaan kaikkien puolueiden mielestä yhtä raflaava.
Todellisuudessa Carunan kaupan nimittäin valmistelivat vuonna 2013 valtion omistajaohjauksesta vastanneet ministerit Pekka Haavisto (vih) ja Heidi Hautala (vih). Samaan aikaan pääministeri Katainen (kok), valtionvarainministeri Vapaavuori (kok) ja muu hallitus (sdp, rkp, vas, kd) ovat todennäköisesti olleet tietoisia suunnitelmista. Olen ollut viime päivinä hieman yllättynyt miten voimakkaasti vihreät yrittävät kiistää päivänselvät tosiseikat puolueen osuudesta Carunan katastrofiin. Sitä on nimitettu muun muassa ”Haavisto-kortiksi” ja ”populistiseksi potaskaksi”. Nämä nimitykset eivät faktojen valossa kestä kriittistä tarkastelua. Keskustelu jatkukoon, mutta toivottavasti faktapohjalla.
Selvittelin jo aikoinaan ihan mielenkiinnosta Caruna-kaupan taustoja mielestäni melko tarkasti useista julkisista lähteistä. Tuolloin selvisi, että katastrofaalisin virhe asiassa tehtiin hallituksen talouspoliittisen ministerivaliokunnan kokouksessa 11. joulukuuta 2013. Silloin päätettiin muuttaa Fortumin sähköverkkojen strategista intressiä niin, että muutos mahdollisti sähköverkon myynnin myös ulkomaiselle yhtiölle, eli myös tulevalle Carunalle. Ennen kokousta intressin muuttamisesta kysyttiin mielipiteitä eri ministeriöiltä, kuten esimerkiksi työ- ja elinkeinoministeriöltä. Tuolloin työministerinä toimi Lauri Ihalainen (sdp) ja elinkeinoministerinä Jan Vapaavuori (kok).
Fortumin strateginen intressi oli tuohon saakka ollut ”Sähkön tuotannon ja jakelun toimivuuden eli energiansaannin häiriöttömyyden varmistaminen myös poikkeusolosuhteissa”, joka kuitenkin muutettiin talouspoliittisen ministerivaliokunnan kokouksessa muotoon ”Sähkön tuotannon häiriöttömyyden varmistaminen myös poikkeusolosuhteissa”. Intressistä pudotettiin siis kokonaan pois alleviivaamani osuus jakelun toimivuudesta. Kokouksessa tätä muutosta perusteltiin strategisen intressin modernisoinnilla. Sähkön jakelun poistamista strategisesta intressistä ei kuitenkaan olisi pitänyt koskaan tehdä, sillä sähkön jakelu on yhteiskunnan ydintoimintoja, jotka täytyisi ehdottomasti pitää kaikissa tilanteissa yksinomaan omissa käsissä. Luonnollisia monopoleja ei tulisi missään tilanteessa luovuttaa yksityisille yhtiöille.
Suomen sähköverkkojen kannalta kohtalokkaassa kokouksessa olivat paikalla Jyrki Katainen (kok), Päivi Räsänen (kd), Paavo Arhinmäki (vas), Lauri Ihalainen (sdp), Carl Haglund (rkp) sekä kaupan valmistelusta vastannut Pekka Haavisto (vih).
Fortum alkoi valmistella sähköverkon myyntiä yhtiön sisällä jo tammikuussa 2013, eli lähes vuosi ennen tuota kohtalokasta kokousta. Tuolloin valtion omistajaohjauksesta ja siten myös Fortumista vastaavana ministerinä toimi Heidi Hautala (vih). Fortum on pörssiyhtiö, joten päätös sen omistamien sähköverkkojen myynnistä tehtiin Suomen hallituksen sijaan Fortumin sisällä. Omistajaohjauksesta vastaavan ministeri Hautalan tehtävä on valvoa valtion omistamien yhtiöiden toimintaa, joten Caruna-tapaus kuului kiistatta juuri omistajaohjaukselle, eli Hautalalle. Hän sai tiedon sähköverkon myynnin suunnitelmista varmuudella viimeistään 12.6.2013, eli puoli vuotta ennen strategisen intressin muuttamista ja kohtalokasta kauppaa. Todennäköisesti Hautala tiesi kuitenkin asiasta jo heti tammikuussa 2013, kun kauppaa ryhdyttiin Fortumissa valmistelemaan.
”Sähkönjakeluverkko ei ole sellainen infrastruktuurin osa, johon valtion olisi kannattanut lähteä sijoittamaan.”
– Pekka Haavisto Helsingin Sanomille 12.12.2013
Saamieni vielä vahvistamattomien tietojen mukaan Hautala ei kuitenkaan ollut sähköverkkojen myymiselle myötämielinen toisin kuin yhtiön toimiva johto. Sähköverkkojen myynti oli näin ollen vaarassa jäädä toteutumatta. Lokakuussa 2013 tilanne korjautui, kun Hautala joutui yllättäen eroamaan ja hänen tilalleen valittiin Pekka Haavisto sopivasti kaksi kuukautta ennen strategisen intressin muuttamista ja sähköverkkojen myyntiä. Hautalasta poiketen Haavisto ei vastustanut Fortumin sähköverkkojen myymistä Carunalle, vaan ryhtyi heti valmistelemaan kauppaa.
Vuoden 2011 harvinaisen tuhoisa talvimyrsky oli osoittanut miten haavoittuva Suomen ilmajohtoihin perustuva sähköverkko oli. Tiedossa siis oli, että tulossa olisi mittavat investoinnit maakaapelointiin. Ei siis ollut varsinainen yllätys, että Fortum halusi eroon sähkön huonosti kannattavasta jakelusta ja sen myötä tulevista investoinneista. Omistajaohjauksesta vastaavina ministereinä Hautalalla ja Haavistolla olisi molemmilla ollut kuitenkin mahdollisuus estää sähköverkkojen myynti Carunalle. Hautala olisi tosin voinut joutua jopa vaihtamaan Fortumin toimivan johdon estääkseen kaupan. Fortumin johdon onneksi Hautala ”joutui sattumalta” siirtymään sivuun ja hänet korvannut Haavisto kääri hihat kaupan toteuttamiseksi ja vei sen pikavauhtia maaliin. Likapyykin aika ei kuitenkaan tullut vielä pitkään aikaan.
Kaupan traagiset seuraukset valkenivat vasta vuonna 2016, kun Carunan härskeistä hinnankorotuksista nousi ensimmäinen kohu. Vasta tuolloin – yli kaksi vuotta kaupan jälkeen – Haavisto ryhtyi yllättäen syyttämään tapahtumista koko hallitusta ja selittelemään omaa päätöstään muun muassa Carunan lupauksilla maksaa verot Suomeen sekä saamillaan väärillä arvioilla sähkön hintakehityksestä. Paperille kirjaamattomat lupaukset ja odotukset hintakehityksestä olivat kuitenkin huonoja selityksiä, koska niillä ei ollut mitään tekemistä yhteiskunnan ydintoiminnan ja valtiollisen luonnollisen monopolin myymisessä ulkopuolisen käsiin. Kauppa olisi ollut järjenvastainen ilman mitään hintakehitystäkin. Siinä eivät selitykset auta.
Kokonaisvastuu katastrofista kuuluu siis hallituksen talouspoliittiselle ministerivaliokunnalle, vihreille, kokoomukselle, demareille ja RKP:lle. Kaikkien niiden ministerit puolustivat sähköverkkojen myyntiä, sillä kauppaa vastaan olivat ministereistä ainoastaan vasemmistoliiton Merja Kyllönen ja Paavo Arhinmäki. Vihreiden Haaviston lisäksi kokoomuksen Katainen ja Vapaavuori vakuuttivat molemmat julkisuudessa, etteivät hinnat lähde nousemaan. Se oli tökerö virhe, ja jokainen silloinen ministeri on luonnollisesti vastuussa omista lausunnoistaan.
Mutta… käänsi tätä pakettia miten päin tahansa, niin vihreiden ministereillä on ollut sähköverkkojen myynnissä ilmiselvä päärooli ja siten myös päävastuu, sillä Hautalalla ja Haavistolla oli Carunan kaupassa molemmilla sormensa pelissä ranteita myöden. Tätä tosiseikkaa eivät vaihtoehtoiset totuudet tai myöhemmin keksityt meriselitykset muuta. Jos siis haetaan yhtä päävastuullista, niin hän oli kaupan ministerinä valmistellut Pekka Haavisto. Piste.
Olen itse hallitun yksityistämisen puolella, mutta mitään suomalaisille elintärkeää infraa ei koskaan saa myydä ulkopuolisen käsiin. Ei varsinkaan luonnollisia monopoleja. Carunan tapaus ei ikävä kyllä ole ainoa laatuaan, sillä siihen verrattavissa oleva toinen esimerkki on Digita. Viime vuonna Anne Berner (kes) väläytti lisäksi Suomen tieverkon yhtiöittämistä, mikä olisi mahdollistanut teiden yksityistämisen ja lopulta niiden myynnin ulkomaisille sijoittajille. Onneksi suunnitelma kaatui ainakin toistaiseksi. Se ei saa toteutua samassa muodossa myöhemminkään, oli vallankahvassa mikä puolue tahansa. Lisäksi hallituksen talouspoliittiselle ministeriryhmälle ei saa tulevaisuudessa antaa oikeuksia muuttaa yhteiskunnalle elintärkeiden strategisten intressien määrittelyjä, sillä ne tulee käsitellä parlamentaarisessa ryhmässä. Ei siis yhdenkään hallituksen sisällä.
Carunan ja Digitan tapaukset osoittivat, että valtion omistajaohjauksesta vastaavan ministerin tehtävä on äärimmäisen vastuullinen paikka. Siihen tulisi valita ainoastaan ihmisiä, joilla on pitkä ja monipuolinen kokemus yritystoiminnasta sekä myös vankka tietämys taloudesta. Muussa tapauksessa seuraukset voivat olla karmeita kuin Carunassa. Toivottavasti omistajaohjauksen peräsimeen saadaan jatkossa paremmin yritysmaailmaa tuntevia tekijöitä. Nykyisin tehtävää hoitava ministeri Lintilä voisi hänkin edes yrittää komentaa ruotuun Postia, jonka toiminnan laatu on viime vuosina romahtanut luokattomaksi. Ydintoimintojen hoitaminen on romahtanut, mutta samaan aikaan Posti on pyrkinyt laajentamaan toimintaansa ruohonleikkuuseen, ruokahuoltoon ja huonekalujen kasaamiseen. Hiiret siis hyppivät Postin pöydillä, kun kissa on poissa. Hampaaton omistajaohjaus on sama kuin omistajaohjausta ei olisi lainkaan. Siksi kyseessä on yksi hallituksen merkittävimmistä salkuista.
