Helsingin Sanomien toimittaja Merja Ojansivu on kirjoittanut kolumnin, jollaista en olisi uskonut enää vuonna 2008 lukevani. Täysin puskista hän heittää areenalle näkemyksensä siitä, että internet olisi tuhoamassa nykynuoret ja heidän tulevaisuutensa.
Kauhulla odotan päivää, jolloin lapset eivät enää uskalla mennä ulos luontoon, rakentelemaan majoja ja kiipeilemään puihin. Luonnossahan kaikki tapahtuu hitaasti. Pitää jaksaa odottaa ja tylsistyäkin. Luonnossa on kuitenkin se hyvä puoli, että se on todellista – ihan oikeesti.
Surullisinta kolumnissa ei ole se, että Merja Ojansivu väittää netin turmelevan nuorison, vaan se, että rivien välistä lukijalle välittyy vääjäämättä näkemys siitä, että toimittaja on jäänyt pahasti jalkoihin nyky-yhteiskunnan ja tekniikan kehityksestä. Henkiseltä 60-luvulta on varmasti vaikea katsella nykyistä tietoyhteiskuntaa pelonsekaisin tuntein. Onneksi toimittaja voi aina paeta pelottavaa nettimaailmaa makuuhuoneeseen, sammutttaa valot ja mennä peiton alle muistelemaan omaa kultaista nuoruuttaan.
Mutta kaikki eivät ryhtyneet pelaamaan jääkiekkoa eivätkä viihtyneet nuorisotyöntekijän silmälläpidon alla. Parveilimme torin kulmilla, harjulla ja baarien edustoilla. Jos joku olisi sanonut, että omat lapsemme istuvat illat, yöt ja viikonloputkin kalpeina koneen ääressä omassa huoneessaan, emme olisi uskoneet.
Samaa asiaa on puinut myös mainio kolumnisti Niklas Herlin palstallaan.
