Vuosikymmen kaksi sitten kaikki oli hyvin. Julkinen sektori porskutti eteenpäin ja veronmaksajia sekä työpaikkoja oli riittämiin. Kunta pyöritti paikallistaloutta rajatussa kehässään. Ei ollut globaalia kilpailua, ja johtaminen oli nykyistä yksinkertaisempaa tai suoraviivaisempaa. Kustannusten osoittaminen oli selkeämpää, ja kilpailu veronmaksajista käytiin piirikunnallisissa.

Sitten kaikki muuttui.

Ennen niin seesteinen kuntatalous alkoikin muistuttaa selviytymistaistelua. Yhtäkkiä kunta olikin vain yksi osa suurempaa kokonaisuutta. Globaali kehitys alkoi muuttaa lopullisesti työelämää, työtehtäviä ja ihmisten arkea. Piirikunnalliset saivat jäädä, kun yllättäen kilpailtiin jo paljon laajemmissa ympyröissä. Työpaikat vähenivät ja väestö alkoi ikääntyä. Valtio reagoi muuttuneeseen tilanteeseen vähentämällä kuntien rahoitusosuuksia.

Rahat siis hupenivat, eikä kankea julkinen sektori kyennyt pysymään muutoksen perässä. Samalla kuviteltiin, että entisenlaista julkista organisaatiota tarvittiin edelleen luomaan hyvinvointia. Kalliiksi tulee edelleen. Ei uskallettu myöntää ääneen, että entinen aika ei koskaan palaa, ja että muutoksen vauhti ei nykyisestä ainakaan hidastu. Hupeneva kassa tarkoittaa väistämättä kurjuutta, jos kunnalla ei ole halua ja kykyä uudistua.

Ovatko avaimet kunnan menestykseen siis elinvoimaisuus ja vetovoima? Eivät, sillä pelkät hienot vaalilauseet eivät riitä. Kuntapäättäjälle on jatkossa keskeistä tunnistaa kuntien muuttuva rooli, jonka avulla korusanat muuttuvat konkretiaksi. Kunta tai mikä tahansa muu julkisen sektorin toimija ei ole enää passiivinen palvelujen tyrkyttäjä, vaan niiden tilaaja ja ostaja. Aiemmin kunta tuotti kaiken itse, mutta nyt ja tulevaisuudessa menestys riippuu siitä, kuinka hyvin poliitikot ymmärtävät uuden roolinsa ostajana ja sopimusten halllitsijoina.

Uusi hankintalaki antaa uusia mahdollisuuksia hyödyntää markkinoiden innovatiivisia ratkaisuja. Mikäli poliitikot pelkäävät verojen karkaavan yritysten mukana ulkomaille, voivat he katsoa peiliin. Poliitikoilla on valta ottaa ohjat omiin käsiinsä ja ryhtyä toteuttamaan kunnassaan strategisesti järkevää kilpailuttamista ja sopimushallintaa. Uskomme siihen, että kilpailutuksessa yritykset kykenevät täydentämään kunnan omaa palvelutuotantoa tarjoamalla siihen laadukkaita ja kustannustehokkaita ratkaisuja.

Kuntapäättäjien täytyy lopettaa valittaminen ja mahdollistaa virkamiehille hyvän ja asiantuntevan ostamisen edellytykset. Kuntien on nykyisessä tilanteessa panostettava erityisesti hankintaosaamisensa lisäämiseen. Me allekirjoittaneet haluamme olla mukana tukemassa tätä ajattelutapaa. Hyvinvointi syntyy tekemällä asioita uudella tavalla ja uusilla keinoilla, ei menneisyyteen tarrautuen. Kilpailuttamisen taito tuntuu olevan kuntavaalien vaiettu työkalupakki.

Markus Koskinen, kuntavaaliehdokas Tampere
Jocka Träskbäck, kuntavaaliehdokas Lempäälä
Harri Jaskari, kansanedustaja

”Vähemmän kuntaliitoksia, enemmän kuntien välistä yhteistyötä.” Tampereen Technopolisissa maanantaina järjestetyssä kuntarajat ylittäneessä kuntavaalipaneelissa keskusteltiin Tampereen kaupunkiseudun tulevaisuudesta ja Suur-Tampereesta. Panelisteista ainoastaan Tampereen Jouni Markkanen kannatti ympäristökuntien yhdistämistä Tampereeseen, kun Lempäälän Jocka Träskbäck ja Ylöjärven Peer Haataja peräänkuuluttivat muita toimenpiteitä kuntien välisen yhteistyön vahvistamiseksi.

Paneelin vetäjä Harri Airaksinen pyysi ehdokkailta konkreettisia esityksiä, joita myös saatiin. Kaikki kolme panelistia kannattivat esimerkiksi nykyistä tiiviimpää yhteistyötä lukio-opetuksessa.

– Toisen asteen koulutuksen, yritysten ja yhteisöjen yhteistyö on asia, johon esimerkiksi Ylöjärvellä on paljon annettavaa. Yhteisten resurssien ja yhteisen tekemisen pohtiminen yli kuntarajojen on järkevää. Ilman sitä ajaudutaan samaan kuin sotessa, jossa valta lipuu maakunnalle, Haataja totesi.

– Kuntarajat ylittävää yhteistyötä voidaan tehdä Tampereen kanssa tai ilman sitä vain kehyskuntien kesken. Kunnat voivat saavuttaa yhteistyöllä merkittäviä säästöjä ja synergiaetuja, koska niillä on mahdollisuus esimerkiksi ostaa yhdessä palveluja yksityisiltä, Träskbäck jatkoi.

Eräänä poliittiset- ja kuntarajat ylittävänä mahdollisuutena nähtiin digitalisaatio, jonka mahdollisuuksia ei ole vieläkään täysin ymmärretty kuntatasolla.

– Valtakunnan tasolla on jo paljon tehty, ja olen itse ollut siinä mukana. Osittain ongelmana on päättäjien korkea ikä. Kuntapäättäjät eivät aina ymmärrä, että meillä on nyt uusi sukupolvi, joka on tottunut hoitamaan kaikki asiansa sähköisesti, Markkanen muistutti.

Paikallinen identiteetti antaa ihmisille yhteenkuuluvuuden tunteen, jota ei pidä väheksyä tehtäessä tulevia ratkaisuja kunnissa ja maakunnassa. Myös kuntien sisällä makrotason alueellinen yhteenkuuluvuus on tärkeä osatekijä.

– Ylöjärvi on yli 60 kilometriä pitkä kaupunki, eikä kunnan sisälläkään viljakkalaiset ja kurulaiset aina miellä itseään ylöjärveläisiksi. Meidän pitää pohtia jopa kaupunginosaneuvostoja, sillä paikalliset asiat ovat asukkaille tärkeitä. Laajemmassa kuvassa esimerkiksi kuntien yhteinen kaavoitus voisi antaa vauhtia ja voimaa, Haataja totesi.

Kuntavaalipaneelissa nousivat esiin myös maakuntavaalit, joissa ratkaistaan tähän saakka kuntavaaleissa tärkeät paikalliset sosiaali- ja terveysasiat. Monet kuntavaaliehdokkaat käyttävät kuitenkin samoja seikkoja edelleen keihäänkärkenä vaalikampanjoissaan.

Vietin tänään päivän Lempäälän lukion järjestämässä Politiikan tori -tilaisuudessa, jossa olivat Kokoomuksen ehdokkaista myös Totti Hämäläinen, Johanna Lundán ja Janni Huura. Olimme päättäneet järjestää lukiolaisille Leijonan kita -tyylisen ideointi- ja sparraustilaisuuden, jossa Lempäälän kunnalle etsittiin nuoria kiinnostavia ja heidän tarpeisiinsa vastaavia kehitysideoita.

Tilaisuus oli erittäin onnistunut, sillä meillä oli mukana yhteensä 12 oppilasryhmää, joista jokainen keksi kehitysidean ja kehitti sitä eteenpäin yhdessä meidän sparraajien kanssa. Samalla saimme erittäin tärkeää tietoa siitä mitä juuri Lempäälässä tarvitaan, jotta nuoret viihtyisivät entistä paremmin omassa kunnassaan eikä aina tarvitsisi lähteä esimerkiksi Tampereelle. Ideoita tuli yhtä monta kuin oli ryhmiäkin, ja parhaat ideat viemme seuraavaksi Lempäälän Kokoomuksen pöytään mahdollisia jatkotoimia varten. Monet ideoista sopiva hyvin yksiin omien vaaliteemojeni ja tavoitteideni kanssa. Niihin voit tutustua osoitteessa www.jocka.fi.

Lukion tokaluokkalaisten toiveissa oli odotetusti varsinkin ajanviettoon ja harrastuksiin liittyviä ideoita, kuten monitoimihalli, uimahalli, nuorisokahvila ja nuorisotilat. Valtaosaan ideoista kaavailtiin myös omat rahoitusmallit, joten pelkästään kunnan budjetin varaan uudistusten toteutusta ei yksinomaan laskettu. Esimerkiksi kunnan ja yksityisen toimijan kanssa yhteistyössä toteutettavaan uimahalliin riittäisivät perustoiminnot ilman porealtaita ja höyrysaunoja. Käyntimaksujen lisäksi tuloja saataisiin samassa yhteydessä sijaitsevista pienyrityksistä, kuten urheiluhierojasta, myymälästä ja parturista. Sijainniksi esitettiin joko Ideaparkin jo aloitettua luolastoa tai vaihtoehtoisesti kuntakeskusta.

Itse innostuin erityisesti erään ryhmän Vaihmalan Hovin liepeille ideoimasta Flow Park -kiipeilypuistosta, jonka radat ylittäisivät veden ja jonka yhteydessä olisi tilaisuuksia varten myös kokoustila, ruokailutila, saunat ja suihkut. Laadukas catering tulisi aivan naapurista Vaihmalan Hovista. Tällaiselle liikunnalliselle ajanvietteelle olisi varmasti tilausta myös yritysmaailmassa ja esimerkiksi synttärijuhlissa. Kilpailua hieman vastaavan Tampereen Flow Parkin kanssa ehkäistäisiin erilaisella radalla ja muutaman euron edullisemmalla lipulla. Aktiivisimmille harrastajille olisi myynnissä edullisia kausikortteja.

Kaksi ryhmää ehdotti Lempäälään festareita. Toinen ryhmistä ideoi LemFest-tapahtuman, joka järjestettäisiin Lempoisten urheilukentällä kesällä kaikenikäisille. Koko perheen tapahtumassa esiintyisi aamupäivällä lasten suosikkeja, iltapäivällä ohjelmassa olisi räppiä ja konemusiikkia ja illalla aikuisten musiikkia. Valtaosa esiintyjistä tietenkin maan A-sarjan tähtiä. Ohjelmassa olisi lisäksi esimerkiksi standupia ja alueella paikallisten yrittäjien kojumyyntiä.

Uutta yläastetta lukiolaiset kaavailivat nykyisen ala-asteen yhteyteen, jotta kahden koulun synergiaedut olisivat mahdollisimman suuret esimerkiksi liikuntatilojen osalta. Myös esimerkiksi keittiö voisi palvella molempia kouluja samanaikaisesti. Nuorisokahviloissa ja nuorisotiloissa voisi kokoontua turvallisesti ja järjestää vaikkapa bileitä tai bändikeikkoja. Nuoret olisivat myös itse siellä esimerkiksi kesätöissä.

Erään ryhmän ehdottamalle elokuvateatterille olisi Lempäälässä niin ikään aitoa tarvetta. Sen tulisi olla kuitenkin oikean kokoinen, jotta käyttöaste saataisiin korkeaksi. Lempäälän kouluilla on nykyisin elokuvanäytöksiä, mutta en lainkaan ihmettele, miksi nuoret eivät halua lähteä romanttisille elokuvatreffeille kouluun… Muiden ehdotusten joukossa oli muun muassa uusi kauppa Hauralaan, koska nykyisellään kauppaan on liian pitkä matka. Lisäksi ehdotettiin uutta kännykkäsovellusta, jossa bussit näkyisivät nykyistä luotettavammin. Kaikki hyviä ja kehityskelpoisia ideoita.

Kiitos Lempäälän lukiolaiset!

Vaikka olenkin itse vankka yksityisen sähköautoilun kannattaja, niin ymmärrän silti autoilun luonteen muuttuvan vääjäämättä MaaS-suuntaan. Kansanedustaja Harri Jaskari heitti nyt ilmoille mielestäni erittäin kehittämiskelpoisen ajatuksen liikenteen tulevaisuudesta.

Jaskari kirjoitti palvelusta, jossa BMW vuokraa jo nyt Saksassa autoja minuuttihintaan ja asiakas näkee vapaat autot kätevästi kännykän sovelluksesta. Mutta miten kivikaudella autoilun saralla elävä Suomi pääsisi nopeasti tähän kehityksen kelkkaan? Siihen Jaskarilla oli mielenkiintoinen ajatus, jota toivoisin vietävän eteenpäin.

”Kännykät yleistyivät nopeasti Suomessa siten, että niille määrättiin selkeä verotusarvo 20 euroa kuukaudessa. Työsuhdeautojen osalta on myös selkeä kriteeri siitä, paljonko auto merkitsee palkanlisää. Voisimmeko määritellä tarkan verotusarvon sille, mikäli sinun työsuhde-etusi liittyisikin ”jakamistalouden” autokonseptiin?

Olen aina uskonut, että kilpailun vapauttaminen antaa tilaa huikeille konsepteille, joita voisi jatkossa viedä maailmalle. Berliinissä esimerkiksi BMW:n ja muutamien muiden automerkkien uudet palvelut ovat merkinneet sitä, että 40 000 taloutta on luopunut omasta autosta. Tiet ja rautatiet voivat puolestani olla yhteistä veronmaksajien omaisuutta, mutta sallitaan ainakin palveluille mahdollisuus osoittaa luovuuttaan. Pitäisikö Suomen uskaltaa olla liikenteen pilottimaa?”

Minusta liikenneverkon tulee nyt ja jatkossa olla valtiollisessa omistuksessa, eikä edes yhtiöitettynä valtion sisällä. Sen sijaan yksityisellä palvelusektorilla on tilaa mitä mielikuvituksellisimpiin uusiin konsepteihin, joiden yleistymistä voidaan edesauttaa valtiollisin toimin. Kuten esimerkiksi juuri Harrin esittämällä tavalla uudistamalla työsuhdeautojen verotusarvoa tapauksissa, joissa nähdään potentiaalia yhteiseen hyvään.

Luulisin myös Vihreiden hyppivät innosta tässä tapauksessa. Tämän esityksen lisäksi olen itse jo pitkään peräänkuluttanut autoedun poistamista kokonaan – tai edes sen puolittamista – sähköautoilta. Siten saataisiin hyvin nopeasti suuri määrä puhtaita sähköautoja Suomen teille melko yksinkertaisesti. Verokertymä tosin kokisi samalla pienen kolauksen.

Pääministeri Juha Sipilä on joutunut viime viikkoina myllytykseen, kun suomalaiset tiedotusvälineet ovat tehneet sitä kaikkein perimmäistä työtä mikä niille kuuluu. Median pääasiallinen tehtävä on olla vallan vahtikoira, joka välittää kansalaisille tietoa siitä mitä kulisseissa tapahtuu ja kaivaa esiin väärinkäytöksiä ja eturistiriitoja.

Tämä on ollut tiedotusvälineiden tehtävä satojen vuosien ajan. Montesquieun vallan kolmijakoon kuuluvat eduskunta, valtioneuvosto ja oikeuslaitos. Niiden lisäksi samaan kokonaisuuteen kuuluu neljäntenä valtiomahtina media, jonka rooli on raportoida edellä mainittujen tekemisistä suurelle yleisölle.

Tämä tuli ilmeisesti pääministeri Juha Sipilälle yllätyksenä.

If you can’t take the heat, stay out of the kitchen.

Juha Sipilä tulee yrittäjäpiireistä, jossa toimintaperiaatteet ovat yleensä hieman toisenlaiset kuin politiikassa. Tiedän sen, koska olen itse ollut 23 vuotta yrittäjänä ja mukana noin kymmenessä eri yrityksessä. Niistä monet toimivat media-alalla, jonka parissa olen työskennellyt pääasiallisesti vuodesta 1993 saakka, eli 24 vuoden ajan. Tuosta lähes neljännesvuosisadasta olen työskennellyt esimerkiksi neljän vuoden ajan toimittajana Yleisradion asiaohjelmissa, joten ainakin itse kuvittelen tietäväni mistä puhun. Lukija saa toki olla vapaasti myös toista mieltä.

Pääministeri Juha Sipilä ei ole ilmeisesti lainkaan tiennyt mihin oli ryhtymässä hakiessaan puolueensa puheenjohtajaksi ja päätyessään sitä kautta Suomen pääministeriksi. Viisi vuotta kansanedustajana ei ollut jostain syystä opettanut hänelle mikä on median rooli politiikassa.

Pääministeri ei ole tavallinen kaduntallaaja, vaan Suomen ylin valtaa käyttävä henkilö. Se taas tarkoittaa, että pääministeriin kohdistuu – ja pitääkin kohdistua – moninverroin tavallista suurempi suurennuslasi, jolla tämän massiivisen vallan käyttöä seurataan tarkasti. Kyse ei ole henkilökohtaisesta ajojahdista, kuten Sipilä itse varmasti haluaisi asian ilmaista, vaan mediasta tekemässä juuri sitä mikä sille kuuluu.

Ensin Sipilä jäi kiinni siitä, ettei ollut etukäteen tarkistanut omia jääviyksiään suhteessa niihin asioihin, joista oli päättämässä. Sitten paljastui, että Yleisradion uutisten päätoimittaja Atte Jääskeläinen suojeli Sipilää kieltämällä toimittajilta Sipilää käsittelevät artikkelit ja lisäksi hyllytti jo valmiiksi tehtyjä juttuja. Tämä tapahtui, koska Sipilä painosti Yleisradion päätoimittajaa sähköpostitulvalla.

Kaksi pitkän linjan arvostettua journalistia jätti Yleisradion saman tien ja vaihtoi journalismin pariin Suomen Kuvalehteen. Sen jälkeen Sipilä jäi kiinni (hätä)valheista yksi toisensa jälkeen. Mediat paljastivat ”epätotuuksia” intialaisista kokouspöytäkirjoista saakka, eli tekivät juuri sitä mitä niiden pitääkin tehdä. Tutkivaa journalismia, joissa asioiden taustat ja väitteiden paikkansapitävyys tarkistetaan. Totta kai Sipilää korpesi, kun ilkeä media meni julkisesti kumoamaan hänen väittämiään.

Se joka leikkiin lähteköön, se leikin kestäköön.

Tänään mediat raportoivat eduskunnasta todella huolestuttavia tietoja siitä, että Sipilä on yllättäen lopettanut medialle puhumisen. Siihen hänellä ei kuitenkaan ole länsimaisessa demokratiassa oikeutta eikä edes mahdollisuutta, sillä pääministerin tehtävä on kertoa tekemisistään medialle avoimesti ja salailematta. Vaikka välillä vähän vituttaisi ilkeiden toimittajien kiperät kysymykset kulisseista paljastuneista vehkeilyistä ja epäselvyyksistä. Eivät ne ole henkilökohtaisuuksia.

Tänään Sipilältä olisi kysytty eduskunnan peräti kuuden viikon loman jälkeen muun muassa ministeri Bernerin asemasta, oikeuskanslerin Sipilälle myönteisestä jääviyspäätöksestä Terrafamen asiassa, Donald Trumpin toimista, liikenneverkkoryhmän perustamisesta, Keskustan hiipuvasta suosiosta ja sotemallista. Pääministeri kuitenkin kiukutteli kuin pikkukakara ja poistui paikalta tiuskien. Vastaavaa ei ole tapahtunut miesmuistiin.

Suomessa on viime päivinä äimistelty laajasti Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpin päätöstä olla antamatta kommentteja CNN-kanavalle, koska kanava uutisoi hänelle epäedullisista asioista. Trump syytti CNN-kanavaa valemediaksi, vaikka artikkeleissa ei ollut yhtään asiavirhettä. Miten on mahdollista, että me suomalaiset ihmettelemme rapakon takana tapahtuvaa toimintaa, kun meidän oma pääministerimme toimii parhaillaan lähes samalla tavalla? Hän ei vastaa medioiden kysymyksiin, koska nämä ovat aiemmin uutisoineet hänestä epäedulliseen sävyyn.

Olen tänään yrittänyt pohtia miten Sipilä pääsee ulos nurkasta, johon hän on itse itsensä ajanut. Hän ei voi huomenna ryhtyä taas antamaan normaalisti kommentteja ”Ei vaiskaan, kunhan vitsailin” -tyylisesti. Hänen taustavoimissaan pohditaan varmasti nyt kuumeisesti keinoja pelastaa pääministerin kasvot tunti tunnilta paisuvalta nolouden huipentumalta. Jokainen pääministeri on joutunut kokemaan kovia median taholta, kun median on tehnyt sille kuuluvaa työtä. Pääministerit ovat usein kovissa paikoissa, mutta aikaisemmista esimerkiksi Vanhanen, Jäätteenmäki, Katainen ja Stubb ovat jokainen toimineet tiukassa paikassa ammattimaisesti median kanssa sen sijaan, että olisivat lapsellisesti pakoilleet toimittajia pitkin eduskunnan käytäviä ja takaovia.

Juhalla on nyt Känkkäränkkäpäivä. Toivottavasti se ei jatku pitkään.

Virossa yhteisövero on nyt 0% ja osinkovero on pian 14%. Suomessa yhteisövero on 20% ja osinkovero on 30%/34%*. Samaan aikaan Suomen Kuvalehti uutisoi miten Viro on ohittamassa Suomen kehityksessä, startupeissa ja jopa koululaisten Pisa-tutkimuksessa.

Viime viikolla uutisoitiin myös, että Suomessa yhteisöveron lasku on selvästi nostanut verotuloja, vaikka oppositio väitti (tietenkin perusteettomasti) veronlaskun tulevan Suomelle kalliiksi. Ei tullut. Seuraavissa eduskuntavaaleissa – ehkä jo tänä vuonna – olisi paikallaan äänestää Arkadianmäelle sellainen ryhmä, joka osaa ottaa pään pois perseestä ja ryhtyä aidosti nostamaan Suomen kansainvälistä kilpailukykyä ilman naurettavia kiky-farsseja.

Disclaimerina todettakoon, että Suomessa on toki EU-keskiarvoa alhaisempi yhteisövero jo nyt. Jos tänne halutaan kuitenkin houkutella kansainvälisiä yrityksiä Viron nenän edestä ja jos yhteisöveron tuloja halutaan nostaa entisestään, osinkoverotusta järkeistää sekä investointeja ja työllisyyttä kasvattaa, niin Viron veromalli tulisi ottaa käyttöön vähintään sovellettuna.

*) Siltä osin kuin ovat Suomessa veronalaisia. Täytyy muistaa myös 8 % sääntö 150 000 euroon saakka sekä 75% ja 85% säännöt. Sekavaa ja monimutkaista siis toisin kuin Virossa.