Hyviä uutisia Brysselistä – verkkomediat alennetun arvonlisäveron piiriin

Nyt ollaan tärkeän asian ytimessä. Harkimon työryhmä oli äskettäin lahjoittamassa mediatuen varjolla veronmaksajien miljoonia Maikkarin ulkomaisiin taskuihin, mikä oli minusta käsittämätön esitys. Tuolloin esitin blogissani, että järkevämpi vaihtoehto olisi laskea media-alan arvonlisäveroa, jolloin mediataloja tuettaisiin reilusti ja tasapuolisesti toisin kuin Harkimon työryhmän esityksessä. Nykyinen tilanne on media-alan markkinoita vääristävä, koska verkkomediat eivät ole lainkaan alennetun arvonlisäveron piirissä, vaikka ne ovat nousseet ylivoimaisesti merkittävimmäksi mediaformaatiksi.

”Tämän lain mukaan sanoma- tai aikakauslehtenä on pidetty vähintään neljänä erillisenä numerona vuodessa ilmestyvää lehteä, jolla on vastuullinen päätoimittaja ja joka vastaa muotonsa ja rakenteensa puolesta yleistä käsitystä sanoma- ja aikakauslehdestä.”

Koska elämme nykyisin jo 2000-lukua, niin arvonlisäveron tuki ei tietenkään saisi koskea ainoastaan sanoma- ja aikakauslehtiä, vaan myös verkkomedioiden tulisi ehdottomasti olla tuen piirissä. Lehtitilausten arvonlisävero nostettiin vuonna 2011 nollasta yhdeksään prosenttiin, mikä oli erittäin hyvä ratkaisu. Verkkomediat nimittäin maksoivat jo tuolloin täyden 23 prosentin (nykyisin 24 prosenttia) arvonlisäveron. Kokoomuksen Sampsa Kataja esitti vuonna 2014, että myös digilehdet pitäisi saada alennetun arvonlisäveron piiriin. Sittemmin asia ehti kuitenkin jo hautautua, mutta kulisseissa on toki tapahtunut koko ajan. Taannoisen Strasbourgin reissumme isäntä MEP Petri Sarvamaa kumppaneineen tiedottaa nyt, että asiassa ollaan viimein menossa eteenpäin.

”Ei ole mitään perusteta periä samasta uutisesta korkeampaa arvonlisäveroa puhelimen ruudulla kuin paperille painettuna, toteavat kokoomusmepit Sirpa Pietikäinen, Petri Sarvamaa ja Henna Virkkunen.”

Sanoma- ja aikakauslehdet ovat olleet jo ikuisuuden sekä nollaveron että alennetun arvonlisäveron piirissä, mutta digimediat eivät. Tällainen tilanne on ongelmallinen maailmassa, jossa painetut sanomalehdet on käytännössä jo nyt korvattu verkkomedioilla. Saman toimitetun sisällön erilainen verokohtelu vain sisällön jakeluun käytettävän formaatin perusteella on kestämätöntä ja medioiden välistä kilpailua vääristävä tekijä. Nyt ongelmasta ollaan ilmeisesti viimein pääsemässä eroon, mikäli Sarvamaan ja kumppaneiden ajatukset digitaalisen median alvialesta edistyvät Euroopan parlamentin talous- ja raha-asiainvaliokunnassa.

”Toivottavasti jäsenmaat hyväksyvät muutoksen neuvostossa mahdollisimman ripeästi ja Suomikin ryhtyisi toimiin digilehtien ja e-kirjojen alv-kannan alentamiseksi samaan kymmenen prosentin alennettuun alv-kantaan, jota peritään painetuista kirjoista ja lehdistä. Tämä olisi tärkeää myös digitaalisen median kehittämisen kannalta”, korostaa Petri Sarvamaa.

Suomen kokoinen pieni markkina- ja kielialue tarvitsee vahvan ja puolueettoman mediakentän, ja sen osalta Suomessa on ollut viime aikoina monenlaisia haasteita. Mediataloilla on ollut ongelmia niin taloudellisella kuin journalistisella puolella. Talous on kärsinyt ja kärsii edelleen pitkittyneestä taantumasta johtuvasta mainosmyynnin heikentymisestä, eikä orastava kasvukausi näy vielä pitkään aikaan esimerkiksi television ja sanomalehtien mainosmyynnissä. Koko ajan kasvavan osansa mediakakusta vievät ulkomaiset jätit, kuten Google ja Facebook. Ensin mainitun miljoonista jää toki pieni osa suomalaisille mediataloille, jotka Googlen mainoksia verkkomedioissaan esittävät.

Suomalaisen journalismin tason romahtaminen johtuu nähdäkseni pääosin ylimitoitetuista säästöistä ja niistä johtuvista resurssien venyttämisestä. Vanhat mediatalot eivät aikoinaan kyenneet näkemään internetin nousua, mikä johti jatkuviin irtisanomisiin median murroksen yllätettyä mediatalot vuosi toisena jälkeen housut kintuissa. Monien lehtitoimitusten rakenteet ja toimintatavat ovat yhä 1980-luvulla ja henkilömitoitus 2000-luvulla, niin työmäärä per toimittaja on kasvanut merkittävästi. Kiireessä syntyy huonoa jälkeä oli kyse sitten Helsingin Sanomista, Iltalehdestä tai Ilta-Sanomista. Nämä mediatalot toki hyötyvät jo nyt sanoma- ja aikakauslehtien alennetusta arvonlisäverosta, mutta koko ajan kasvava osa niidenkin liikevaihdosta tulee verkkomedioista. Näin ollen verkkomedioiden saaminen alennetun arvonlisäveron piiriin piristäisi myös vanhojen mediatalojen taloutta ja voisi pitkässä juoksussa parantaa sekä alan työllisyyttä että sitä kautta myös journalismin tasoa.

Nyt Suomelle on aukeamassa mahdollisuus siirtyä medioiden verokohtelussa 2000-luvulle.  Meidän täytyy käyttää tämä mahdollisuus hyväksi.

Pakkoruotsi pian pelkkä muisto? Järki voittamassa viimein

Vuonna 1990 työskentelin 16-vuotiaana ensimmäisessä varsinaisessa kesätyöpaikassani Vaasassa sijaitsevan Maniska-kaupan kassalla, kun kassajonossa oli kaksi tavallista fiinimmin pukeutunutta keski-iän ylittänyttä naista. Kassajonossa he puhuivat keskenään suomea, mutta kassalle päästyään kieli vaihtui. Kerroin heille ostosten hinnan suomeksi, mutta naiset eivät ymmärtäneet, vaan halusivat kuulla sen ruotsiksi. Palvelua vaadittiin ruotsiksi vain koska sitä haluttiin ruotsiksi. Ei siksi, ettei suomea ymmärrettäisi. Tällaiset tilanteet ovat esimerkiksi Vaasassa arkipäivää, ja tällaisten tilanteiden varalta koko kansakunta on tähän saakka joutunut opettelemaan ruotsia. Se on käsittämätöntä resurssien tuhlausta.

Olen jo vuosikymmenien ajan peräänkuuluttanut avoimesti, julkisesti ja näkyvästi pakkoruotsin poistamista Suomen koulujärjestelmästä. Nyt 27 vuotta myöhemmin toiveeni on viimein toteutumassa.

Tänään Sipilän hallitus nimittäin tiedotti, että pakkoruotsin lopettamisesta käynnistetään 2.200 oppilaan kokeilu, jossa oppilaat voivat valita kaikissa kouluasteissaan ruotsin kielen tilalle jonkin toisen kielen. Toisin sanoen tärkeimmäksi katsomansa kielen. Olen jo nyt vakuuttunut, että kokeilu sujuu hyvin ja sen perusteella pakkoruotsi tulee jäämään sille kuuluvaan asemaan muistona 1800-luvun Suomesta. Viime vuosikymmeninä Suomi on siirtynyt osaksi maailmanlaajuista talouden ekosysteemiä, jossa pakkoruotsista on muodostunut vain tolkuttoman kallis riippakivi, joka vie sekä koululaitokselta että oppilailta valtavasti resursseja. Samalla pakkoruotsi vie tilaa sitä tärkeämmiltä aineilta, kuten muilta kieliltä, matematiikalta ja äidinkieleltä. Kahden viimeksi mainitun osaaminen on tutkimusten mukaan romahtanut viime vuosina.

Hallituksen päätös kokeilla pakkoruotsista luopumista johtaa toivottavasti pakkoruotsista luopumiseen koko maassa. Se olisi Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn kannalta täysin oikea ratkaisu. Ruotsin kielen merkitys esimerkiksi ulkomaankaupassa ja matkailussa on jo vuosikymmeniä sitten romahtanut kauas todellisista maailmankielistä, eikä sen pakollista opetusta voida perustella mitenkään. Ei edes sillä, että ruotsin kielen oppimisen jälkeen on helpompi oppia muita kieliä. Totta kai yhden kielen oppiminen helpottaa toisen oppimista, mutta ruotsin osaaminen ei ole välttämätöntä minkään muun kielen oppimiseksi. Jokaisen olemassa olevan kielen osaaminen on tietenkin aina hyväksi monin eri tavoin, mutta ruotsin kieli ei ole erityisasemassa.

Suomessa tulee jatkossa voida panostaa niihin kieliin, joita kukin oppilas katsoo itse parhaaksi osata. Maailmankaupassa ja matkailussa on käytännössä olemassa vain yksi valtakieli, ja se on englanti. Sitä ei ole haastanut vielä edes kiina, vaikka sen merkitys kasvaakin voimakkaasti tulevaisuudessa niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Ruotsin edelle nousevat merkityksessä kiinan lisäksi myös saksa, ranska ja espanja. Itä-Suomessa taas venäjän osaajista on ollut jo parinkymmenen vuoden ajan huutava pula – osin kiitos pakkoruotsin. Nyt asia saadaan viimein korjattua, jos ja kun pakkoruotsi poistuu. Yhtä lailla myös pakkovenäjä, pakkosaksa ja pakkoranska olisivat samanlaista resurssien tuhlausta.

Työskentelin itse vuosina 1999-2000 ruotsalaiselle Fritidsresor-yritykselle, jonka matkaopaskoulun kävin Tukholmassa ja työpaikaksi osoitettiin Teneriffa. Yritys oli ruotsalainen, mutta työntekijöitä oli Ruotsin lisäksi Suomesta, Norjasta ja Tanskasta. Kuten arvata saattaa, jo vuosituhannen vaihteessa kansainvälisen ruotsalaisen yrityksen työkielenä oli englanti. Pakkoruotsista ei siis ollut kuin nimellistä hyötyä edes tuolloin ruotsalaisen yrityksen palveluksessa.

Ettei kenellekään jäisi väärää kuvaa, haluan tähdentää, että ruotsi ja pakkoruotsi ovat täysin eri asioita. Mielestäni ruotsin kieli on ollut ja on jatkossakin ylivoimaisesti tärkein pohjoismainen kieli. Siksi jokaisen koululaisen tulee voida valita se halutessaan jo ensimmäiseksi kielekseen. Korostan sanoja valita ja halutessaan. Pakollisena kielenä ruotsia ei kuitenkaan tule kenellekään tuputtaa nyt eikä tulevaisuudessa. Pidän erittäin todennäköisenä, että myös jatkossa ainakin rannikkoseudulla Porvoosta Kokkolaan ulottuvalla vyöhykkeellä oppilaat valitsevat ihan perustellusti ensimmäiseksi vieraaksi kielekseen ruotsin. Muualla Suomessa valinnanvapaus tullee näkymään hieman eri tavalla.

Toivottavasti hallituksessa nyt vireillä oleva kokeilu laajenee nopeasti koko Suomen kattavaksi käytännöksi, jotta koulut voivat kohdentaa resurssit kunkin alueen olennaisimpiin kieliin. Siten saadaan Suomelle pitkällä tähtäimellä enemmän kilpailukykyä kuin taannoin torsoksi jääneellä kiky-sekoilulla.

Vaalien vaiettu työkalupakki

Vuosikymmen kaksi sitten kaikki oli hyvin. Julkinen sektori porskutti eteenpäin ja veronmaksajia sekä työpaikkoja oli riittämiin. Kunta pyöritti paikallistaloutta rajatussa kehässään. Ei ollut globaalia kilpailua, ja johtaminen oli nykyistä yksinkertaisempaa tai suoraviivaisempaa. Kustannusten osoittaminen oli selkeämpää, ja kilpailu veronmaksajista käytiin piirikunnallisissa.

Sitten kaikki muuttui.

Ennen niin seesteinen kuntatalous alkoikin muistuttaa selviytymistaistelua. Yhtäkkiä kunta olikin vain yksi osa suurempaa kokonaisuutta. Globaali kehitys alkoi muuttaa lopullisesti työelämää, työtehtäviä ja ihmisten arkea. Piirikunnalliset saivat jäädä, kun yllättäen kilpailtiin jo paljon laajemmissa ympyröissä. Työpaikat vähenivät ja väestö alkoi ikääntyä. Valtio reagoi muuttuneeseen tilanteeseen vähentämällä kuntien rahoitusosuuksia.

Rahat siis hupenivat, eikä kankea julkinen sektori kyennyt pysymään muutoksen perässä. Samalla kuviteltiin, että entisenlaista julkista organisaatiota tarvittiin edelleen luomaan hyvinvointia. Kalliiksi tulee edelleen. Ei uskallettu myöntää ääneen, että entinen aika ei koskaan palaa, ja että muutoksen vauhti ei nykyisestä ainakaan hidastu. Hupeneva kassa tarkoittaa väistämättä kurjuutta, jos kunnalla ei ole halua ja kykyä uudistua.

Ovatko avaimet kunnan menestykseen siis elinvoimaisuus ja vetovoima? Eivät, sillä pelkät hienot vaalilauseet eivät riitä. Kuntapäättäjälle on jatkossa keskeistä tunnistaa kuntien muuttuva rooli, jonka avulla korusanat muuttuvat konkretiaksi. Kunta tai mikä tahansa muu julkisen sektorin toimija ei ole enää passiivinen palvelujen tyrkyttäjä, vaan niiden tilaaja ja ostaja. Aiemmin kunta tuotti kaiken itse, mutta nyt ja tulevaisuudessa menestys riippuu siitä, kuinka hyvin poliitikot ymmärtävät uuden roolinsa ostajana ja sopimusten halllitsijoina.

Uusi hankintalaki antaa uusia mahdollisuuksia hyödyntää markkinoiden innovatiivisia ratkaisuja. Mikäli poliitikot pelkäävät verojen karkaavan yritysten mukana ulkomaille, voivat he katsoa peiliin. Poliitikoilla on valta ottaa ohjat omiin käsiinsä ja ryhtyä toteuttamaan kunnassaan strategisesti järkevää kilpailuttamista ja sopimushallintaa. Uskomme siihen, että kilpailutuksessa yritykset kykenevät täydentämään kunnan omaa palvelutuotantoa tarjoamalla siihen laadukkaita ja kustannustehokkaita ratkaisuja.

Kuntapäättäjien täytyy lopettaa valittaminen ja mahdollistaa virkamiehille hyvän ja asiantuntevan ostamisen edellytykset. Kuntien on nykyisessä tilanteessa panostettava erityisesti hankintaosaamisensa lisäämiseen. Me allekirjoittaneet haluamme olla mukana tukemassa tätä ajattelutapaa. Hyvinvointi syntyy tekemällä asioita uudella tavalla ja uusilla keinoilla, ei menneisyyteen tarrautuen. Kilpailuttamisen taito tuntuu olevan kuntavaalien vaiettu työkalupakki.

Markus Koskinen, kuntavaaliehdokas Tampere
Jocka Träskbäck, kuntavaaliehdokas Lempäälä
Harri Jaskari, kansanedustaja

Suur-Tampere ei synny yhdistämällä

”Vähemmän kuntaliitoksia, enemmän kuntien välistä yhteistyötä.” Tampereen Technopolisissa maanantaina järjestetyssä kuntarajat ylittäneessä kuntavaalipaneelissa keskusteltiin Tampereen kaupunkiseudun tulevaisuudesta ja Suur-Tampereesta. Panelisteista ainoastaan Tampereen Jouni Markkanen kannatti ympäristökuntien yhdistämistä Tampereeseen, kun Lempäälän Jocka Träskbäck ja Ylöjärven Peer Haataja peräänkuuluttivat muita toimenpiteitä kuntien välisen yhteistyön vahvistamiseksi.

Paneelin vetäjä Harri Airaksinen pyysi ehdokkailta konkreettisia esityksiä, joita myös saatiin. Kaikki kolme panelistia kannattivat esimerkiksi nykyistä tiiviimpää yhteistyötä lukio-opetuksessa.

– Toisen asteen koulutuksen, yritysten ja yhteisöjen yhteistyö on asia, johon esimerkiksi Ylöjärvellä on paljon annettavaa. Yhteisten resurssien ja yhteisen tekemisen pohtiminen yli kuntarajojen on järkevää. Ilman sitä ajaudutaan samaan kuin sotessa, jossa valta lipuu maakunnalle, Haataja totesi.

– Kuntarajat ylittävää yhteistyötä voidaan tehdä Tampereen kanssa tai ilman sitä vain kehyskuntien kesken. Kunnat voivat saavuttaa yhteistyöllä merkittäviä säästöjä ja synergiaetuja, koska niillä on mahdollisuus esimerkiksi ostaa yhdessä palveluja yksityisiltä, Träskbäck jatkoi.

Eräänä poliittiset- ja kuntarajat ylittävänä mahdollisuutena nähtiin digitalisaatio, jonka mahdollisuuksia ei ole vieläkään täysin ymmärretty kuntatasolla.

– Valtakunnan tasolla on jo paljon tehty, ja olen itse ollut siinä mukana. Osittain ongelmana on päättäjien korkea ikä. Kuntapäättäjät eivät aina ymmärrä, että meillä on nyt uusi sukupolvi, joka on tottunut hoitamaan kaikki asiansa sähköisesti, Markkanen muistutti.

Paikallinen identiteetti antaa ihmisille yhteenkuuluvuuden tunteen, jota ei pidä väheksyä tehtäessä tulevia ratkaisuja kunnissa ja maakunnassa. Myös kuntien sisällä makrotason alueellinen yhteenkuuluvuus on tärkeä osatekijä.

– Ylöjärvi on yli 60 kilometriä pitkä kaupunki, eikä kunnan sisälläkään viljakkalaiset ja kurulaiset aina miellä itseään ylöjärveläisiksi. Meidän pitää pohtia jopa kaupunginosaneuvostoja, sillä paikalliset asiat ovat asukkaille tärkeitä. Laajemmassa kuvassa esimerkiksi kuntien yhteinen kaavoitus voisi antaa vauhtia ja voimaa, Haataja totesi.

Kuntavaalipaneelissa nousivat esiin myös maakuntavaalit, joissa ratkaistaan tähän saakka kuntavaaleissa tärkeät paikalliset sosiaali- ja terveysasiat. Monet kuntavaaliehdokkaat käyttävät kuitenkin samoja seikkoja edelleen keihäänkärkenä vaalikampanjoissaan.

Nuorten ääni kuuluviin! Politiikan tori tänään Lempäälän lukiossa

Vietin tänään päivän Lempäälän lukion järjestämässä Politiikan tori -tilaisuudessa, jossa olivat Kokoomuksen ehdokkaista myös Totti Hämäläinen, Johanna Lundán ja Janni Huura. Olimme päättäneet järjestää lukiolaisille Leijonan kita -tyylisen ideointi- ja sparraustilaisuuden, jossa Lempäälän kunnalle etsittiin nuoria kiinnostavia ja heidän tarpeisiinsa vastaavia kehitysideoita.

Tilaisuus oli erittäin onnistunut, sillä meillä oli mukana yhteensä 12 oppilasryhmää, joista jokainen keksi kehitysidean ja kehitti sitä eteenpäin yhdessä meidän sparraajien kanssa. Samalla saimme erittäin tärkeää tietoa siitä mitä juuri Lempäälässä tarvitaan, jotta nuoret viihtyisivät entistä paremmin omassa kunnassaan eikä aina tarvitsisi lähteä esimerkiksi Tampereelle. Ideoita tuli yhtä monta kuin oli ryhmiäkin, ja parhaat ideat viemme seuraavaksi Lempäälän Kokoomuksen pöytään mahdollisia jatkotoimia varten. Monet ideoista sopiva hyvin yksiin omien vaaliteemojeni ja tavoitteideni kanssa. Niihin voit tutustua osoitteessa www.jocka.fi.

Lukion tokaluokkalaisten toiveissa oli odotetusti varsinkin ajanviettoon ja harrastuksiin liittyviä ideoita, kuten monitoimihalli, uimahalli, nuorisokahvila ja nuorisotilat. Valtaosaan ideoista kaavailtiin myös omat rahoitusmallit, joten pelkästään kunnan budjetin varaan uudistusten toteutusta ei yksinomaan laskettu. Esimerkiksi kunnan ja yksityisen toimijan kanssa yhteistyössä toteutettavaan uimahalliin riittäisivät perustoiminnot ilman porealtaita ja höyrysaunoja. Käyntimaksujen lisäksi tuloja saataisiin samassa yhteydessä sijaitsevista pienyrityksistä, kuten urheiluhierojasta, myymälästä ja parturista. Sijainniksi esitettiin joko Ideaparkin jo aloitettua luolastoa tai vaihtoehtoisesti kuntakeskusta.

Itse innostuin erityisesti erään ryhmän Vaihmalan Hovin liepeille ideoimasta Flow Park -kiipeilypuistosta, jonka radat ylittäisivät veden ja jonka yhteydessä olisi tilaisuuksia varten myös kokoustila, ruokailutila, saunat ja suihkut. Laadukas catering tulisi aivan naapurista Vaihmalan Hovista. Tällaiselle liikunnalliselle ajanvietteelle olisi varmasti tilausta myös yritysmaailmassa ja esimerkiksi synttärijuhlissa. Kilpailua hieman vastaavan Tampereen Flow Parkin kanssa ehkäistäisiin erilaisella radalla ja muutaman euron edullisemmalla lipulla. Aktiivisimmille harrastajille olisi myynnissä edullisia kausikortteja.

Kaksi ryhmää ehdotti Lempäälään festareita. Toinen ryhmistä ideoi LemFest-tapahtuman, joka järjestettäisiin Lempoisten urheilukentällä kesällä kaikenikäisille. Koko perheen tapahtumassa esiintyisi aamupäivällä lasten suosikkeja, iltapäivällä ohjelmassa olisi räppiä ja konemusiikkia ja illalla aikuisten musiikkia. Valtaosa esiintyjistä tietenkin maan A-sarjan tähtiä. Ohjelmassa olisi lisäksi esimerkiksi standupia ja alueella paikallisten yrittäjien kojumyyntiä.

Uutta yläastetta lukiolaiset kaavailivat nykyisen ala-asteen yhteyteen, jotta kahden koulun synergiaedut olisivat mahdollisimman suuret esimerkiksi liikuntatilojen osalta. Myös esimerkiksi keittiö voisi palvella molempia kouluja samanaikaisesti. Nuorisokahviloissa ja nuorisotiloissa voisi kokoontua turvallisesti ja järjestää vaikkapa bileitä tai bändikeikkoja. Nuoret olisivat myös itse siellä esimerkiksi kesätöissä.

Erään ryhmän ehdottamalle elokuvateatterille olisi Lempäälässä niin ikään aitoa tarvetta. Sen tulisi olla kuitenkin oikean kokoinen, jotta käyttöaste saataisiin korkeaksi. Lempäälän kouluilla on nykyisin elokuvanäytöksiä, mutta en lainkaan ihmettele, miksi nuoret eivät halua lähteä romanttisille elokuvatreffeille kouluun… Muiden ehdotusten joukossa oli muun muassa uusi kauppa Hauralaan, koska nykyisellään kauppaan on liian pitkä matka. Lisäksi ehdotettiin uutta kännykkäsovellusta, jossa bussit näkyisivät nykyistä luotettavammin. Kaikki hyviä ja kehityskelpoisia ideoita.

Kiitos Lempäälän lukiolaiset!

Perhe vararikkoon kännykkäpelillä – maksukatto tarvitaan nyt

Iltalehti uutisoi tänään kuinka kahdeksanvuotias suomalaispoika pelasi perheelleen kännykällä kahdessa viikossa 6.400 euron laskun, koska isoisän luottokorttitiedot olivat jääneet vahingossa puhelimeen lapsenlapsen muutaman euron nimipäivälahjan myötä. Nyt perhe joutuu mahdollisesti jopa muuttamaan, eikä laskua saada silti ehkä koskaan maksettua. Nyt peliyhtiön tulisi kantaa vastuunsa asiassa.

Tässä tapauksessa kyse oli suomalaisen Supercellin tuottamasta Clash Royale -pelistä, johon yksinhuoltajaperheen poika oli tietämättään ostanut lisäsisältöä jopa sadoilla euroilla päivittäin. Se oli onnistunut parilla pelinomaisella klikkauksella, koska isoisän korttitiedot olivat jo valmiiksi puhelimessa. Sama ongelma on lukemattomissa muissakin peleissä ja sovelluksissa, joiden kohderyhmää erityisesti lapset ovat. Supercell teki vuonna 2015 huikeat 845 miljoonaa euroa voittoa 2,1 miljardin euron liikevaihdolla. Kuinka suuri osa siitä mahtaa olla tällä tavalla lapsiperheiltä vietyä rahaa?

Tämä on lukemattomissa suomalaisperheissä akuutti ja erittäin vakava ongelma. Monet vanhemmat eivät ymmärrä lainkaan niitä taloudellisia riskejä, joita lasten pelaaminen kännykällä aiheuttaa. Parin euron pelejä ostetaan pelikaupoista isän tai äidin luottokortilla, mikä on tietenkin aivan normaalia. Mutta jos isä tai äiti ei varmistu siitä, että jokainen tuleva osto edellyttää kortinhaltijan vahvistuksen, voi lasku nousta nopeasti jopa tuhansiin euroihin. Satojen eurojen laskuilla tuskin pääsee enää edes lehtien palstoille.

Meidän perheessämme on nelivuotias poika, joka pelaa ajoittain kännykällä esimerkiksi Angry Birdsiä ja muutamaa muuta peliä. Lähes jokaisella pelikerralla tulee eteen tilanne, että peli kysyy maksullista lisäsisältöä varten sormenjälkeä tai salasanaa. Emme luonnollisestikaan anna kumpaakaan, mutta voin vain kuvitella mitä tapahtuisi, jos asetukset jäisivät joskus sellaisiksi, että salasanaa tai sormenjälkeä ei enää tarvittaisi tai poika saisi selville salasanan tai keksisi muun tavan kiertää vahvistus. Silloin seurauksena voisi olla edellä esitetyn kaltainen tuhansien eurojen lasku.

Lapsen ei voida edellyttää ymmärtävän, että hänen pelaamisestaan syntyy vanhemmille rahanmenoa, koska 1) kysymykset pelin sisäisistä ostoista ovat yleensä englanniksi ja 2) koska ostaminen on tietoisesti tehty niin helpoksi, että se onnistuu parilla klikkauksella ja 3) koska ostaminen on tehty peleissä kiinteäksi osaksi pelaamista. Ostaminen ei siis näytä graafisesti yhtään erilaiselta kuin pelaaminen itsessään. Usein vanhempien käyttämät salasanat on hyvin helppo arvata, koska vanhemmat eivät ymmärrä millaisiin seuraamuksiin salasanan syöttäminen kännykkäpelissä voi pahimmillaan johtaa. Esimerkiksi vanhemmat syntymäajan ”arvaaminen” ei ole kovin vaikea temppu edes lapselle.

Koska tällaiset vahinko-ostokset ovat peliyhtiöille todellinen rahasampo, yhtiöt tuskin tulevat itse tilannetta korjaamaan ilman asianmukaista ohjeistusta. Siksi operaattorit ja peliyhtiöt tulee mielestäni velvoittaa lainsäädännöllä korjaamaan tilanne. En ehtinyt tätä kirjoitusta varten vielä selvittää onko tällainen asia mahdollisesti jo vireillä, mutta lupaan selvittää asiaa, kunhan tästä kiireet hieman hellittävät.

Euroopan yhteisössä määriteltiin taannoin, että ulkomailla tapahtuvaan niin sanottuun roaming-datakäyttöön asetetaan raja, joka ilmoittaa rajan täyttymisestä kuluttajalle. Sen jälkeen kuluttaja joutuu erikseen vahvistamaan lisädatan ostamisen. Mobiilidataa käyttäviä aikuisia siis suojellaan odottamattomilta laskuilta, mutta kännykkäpelejä pelaavien lasten vanhempia ei.

Samanlainen kulukatto on nyt tarpeen määritellä lainsäädännöllä sekä Suomessa että koko EU-alueella pakolliseksi datasiirron lisäksi myös pelaamiselle. Esimerkiksi tekstiviesti kortinhaltijan kännykkään 60 euron kulurajan täytyttyä olisi aivan riittävä toimenpide, eikä se liene teknisesti lainkaan mahdoton. On täysin kestämätöntä, että lapsi voi aiheuttaa perheelle tuhansien eurojen laskun tietämättään ja siten tuhota koko perheen talouden. Nyt tarvitaan suoraselkäisyyttä myös Supercelliltä ja muilta peliyhtiöiltä.

Nyt peliyhtiöt, kansanedustajat ja mepit töihin. Toimikaa!

Yleisradio halutaan kaapata poliitikkojen käsikassaraksi

Suomessa on kritisoitu viime vuosina näkyvästi Itä-Euroopassa tapahtunutta kehitystä, jossa poliitikot ovat ottaneet päätösvaltansa alaisuuteen riippumattomia kansallisia mediataloja. Lainasin pari päivää sitten täällä Facebookissa Matti Apusen osuvaa lausetta ”Poliitikot valvovat Yleisradiota, joka valvoo poliitikoita”. Luulin sen olevan vitsi tai ainakin kärjistys, mutta pian selvisi, että olin väärässä.

Pari päivää myöhemmin uutisissa nimittäin kerrottiin, että hallitus haluaa ottaa Yleisradion poliitikkojen suoraan valvontaan. Median, erityisesti verovaroin rahoitetun Yleisradion, olemassaolon tärkein tehtävä on toimia neljäntenä valtiomahtina ja valvoa sekä poliitikoiden tekemisiä että yhteiskunnan toimintaa. Tästä tuskin on kenellään epäselvyyksiä. Sitä tehtävää Yleisradio on myös suorittanut ansiokkaasti. Tai suoritti, kunnes Yleisradion uutisten päätoimittaja Atte Jääskeläinen taipui äskettäin sensuroimaan pääministeri Sipilää koskevia uutisointia, koska pääministeri hyökkäsi Yleisradiota kohtaan sähköpostitulvalla. Sen luultiin olevan journalismin mahalasku, mutta tuoreiden tietojen valossa se olikin vasta alkua.

Mikäli Suomessa halutaan säilyttää edes rippeet riippumattomasta Yleisradiosta, niin yhtiö tulee pitää todella kaukana poliitikkojen suorasta vallasta. Muussa tapauksessa Yleisradion uskottavuus puolueettomana tiedonvälittäjänä romuttuu. Nyt se on saanut tuohon verrattuna vasta pieniä pintanaarmuja.

”Esityksen mukaan Ylen hallintoneuvoston aseman vahvistaminen parantaisi eduskunnan vaikutusmahdollisuuksia Ylen toiminnan linjauksiin. Hallintoneuvosto voisi myös pyytää tarpeellisiksi katsomiltaan asiantuntijoilta lausuntoja tai kuulla heitä suullisesti. Hallintoneuvoston jäsenistä päättää eduskunta. Yhtiön henkilöstöllä on hallintoneuvostossa kaksi edustajaa, joilla on kokouksissa läsnäolo- ja puheoikeus mutta ei äänioikeutta.”

Parantaisi eduskunnan vaikutusmahdollisuuksia?

Henkilökunnalla ei äänioikeutta?

Tähän saakka Yleisradion strategiasta on päättänyt yhtiön hallitus, mutta jatkossa päätösvalta halutaan siirtää poliitikoiden muodostamalle Yleisradion hallintoneuvostolle, jossa yhtiön omalla henkilökunnalla ei ole minkäänlaista valtaa. Toisin sanoen eduskunta voisi jatkossa sanella mitä yhtiössä tapahtuu. Jokainen osaa arvata mitä se käytännössä tarkoittaa, ja mitä sen myös halutaan tarkoittavan.

Hallintoneuvoston rooli on ollut nykyisellään aivan riittävä, eikä sitä tule laajentaa yhtään. Muussa tapauksessa olemme itse lähiaikoina samassa tilanteessa, josta olemme kritisoineet muita maita. Juhlapuheissa tietenkin kerrotaan, että muutoksessa olisi kyse ainoastaan Yleisradion strategisesta päätönsenteosta, jolla ei ole mitään tekemistä journalististen päätösten kanssa. Se on kuitenkin täyttä roskaa. Jokainen media-alalla työskentelevä tietää, että mediayhtiössä jokainen strateginen päätös on suoraan kytköksissä journalistisen sisällön tuottamiseen.

Vaikka Yleisradio on valtava yhtiö, niin se on silti vain yksi suuri kokonaisuus. Strategisissa päätöksissä ei ole kysymys kopiopaperin tilaamisesta, vaan viime kädessä aina journalistisista sisällöistä. Jos et usko, niin kysy miten Sipilä-uutisoinnin myötä kävi Yleisradion toimitusjohtaja Lauri Kivisen rahankeruulle sinfoniaorkesterin soittimia varten.

Veronmaksajilta miljoonatuet kaupalliselle medialle?

Hjallis Harkimon johtama liikenne- ja viestintäministeriön työryhmä esittää parhaillaan kaupalliseen televisiotoimintaan kahdeksan miljoonan euron vuosittaista tukea. Esityksen mukaan uutis- ja ajankohtaistuotantoa tuettaisiin kolmena vuotena kahdeksalla miljoonalla eurolla vuodessa. Vaikka itse edustan useita kaupallisia medioita ja olen usein Hjalliksen kanssa samaa mieltä, niin nyt mennään pahasti metsään.

Kaupallinen media on kaupallista mediaa siksi, että sen tulee kantaa itse itsensä. Markkinataloudessa tämä on perussääntö. Muilla tavoilla toimiville järjestelmille on hieman toisenlainen nimitys, joka viittaa entiseen Neuvostoliittoon. Suomessa veronmaksajien tehtävä ei ole maksaa kaupallisille mediayhtiöille siitä, että ne tuottavat meille uutis- ja ajankohtaisohjelmia televisioon. Tai minnekään muualle. Jos kaupallinen televisiotoiminta ei jostain syystä kannata, niin silloin toiminnan täytyy joko muuttua tai täytyy laittaa lappu luukulle.

Olen itse työskennellyt kaupallisessa mediassa 24 vuoden ajan, josta 23 vuotta yrittäjänä. Pyöritän nykyisin useita verkkomedioita, joten tiedän paremmin kuin hyvin mitkä ovat alan haasteet 2000-luvun Suomessa. Talous on kuitenkin media-alalla aivan samanlaista kuin millä tahansa muullakin alalla. Tuloja täytyy olla enemmän kuin menoja, sillä muuten on pian lappu luukulla. Ei ole veronmaksajien ongelma, jos ulkomaille myyty mediatalo ei myy tarpeeksi mainoksia ylläpitääkseen uutis- ja ajankohtaistoimintaansa.

Monet kaupallisten medioiden edustajat ovat viime vuosina nousseet äänekkäästi barrikadeille, koska Yleisradiota rahoitetaan suoraan veronmaksajien pussista ja se aiheuttaa heidän mielestään kilpailun vääristymistä. Olen tästä osittain samaa mieltä, koska Yleisradio kilpailee päivittäin samoista lukijoista ja samanlaisilla sisällöillä kuin kaupalliset mediat. Täsmälleen samanlaista kilpailun vääristymää aiheuttaisi kuitenkin valtion budjetista yksityisille mediayhtiöille maksettava tuki, mutta sillä ikävällä seurauksella, että esimerkiksi MTV-kanavan osalta tukirahat katoaisivat ”ihan carunana” ulkomaille. Aiheesta lisää tässä Journalistin artikkelissa.

Yksittäiset Tekes-kehityshankkeet ja niiden saaman mediatuen vielä ymmärrän, mutta Harkimon työryhmän esitys muutenkin jo äärimmäisen tiukassa olevien verorahojen syytämisestä miljoonittain mediataloille menee yksinkertaisesti liian pitkälle. Jos kaupallista mediaa todella halutaan tukea, niin se tulee hoitaa neutraalisti ja tasapuolisesti esimerkiksi poistamalla tai alentamalla media-alan arvonlisäveroa. Silloin jotain jäisi viivan alle, eikä raha valuisi ulkomaille.

Mikäli Harkimon työryhmän esitys menee jostain syystä läpi, niin seuraavaksi voimme alkaa maksaa veronmaksajien piikkiin miljoonien tukia myös kaupallisille sanomalehdille, paikallisradioille ja videovuokraamoille.

PÄIVITYS 1.6.2017: Nyt Sipilän hallitus on myöntänyt miljoona euroa tukea kaupallisen television uutistoiminnalle. Samaan aikaan MTV ohjaa vuosittain miljoonia euroja rahaa ruotsalaiselle emoyhtiölleen Bonnierille.

PÄIVITYS 5.6.2017: Päivän Lehti paljasti tänään, että Harkimon työryhmän mukainen television miljoonatuki ollaan myöntämässä kanavalle, jollaista ei Suomen televisiossa enää ole olemassa. Näin ollen nykyisillä spekseillä tukea ei voida myöntää Maikkarille eikä millekään muullekaan kanavalle. Tuki on nimittäin osoitettu yleisen edun kanavalle, eikä Suomessa ole enää yhtään yleisen edun kanavan ehdot täyttävää televisiokanavaa. Jos tämä on tosiaan Arkadianmäen osaamisen taso vuonna 2017, niin loppukaudesta on turha odottaa menestystä.

 

Autoedun päivittämisellä kohti tulevaisuutta

Vaikka olenkin itse vankka yksityisen sähköautoilun kannattaja, niin ymmärrän silti autoilun luonteen muuttuvan vääjäämättä MaaS-suuntaan. Kansanedustaja Harri Jaskari heitti nyt ilmoille mielestäni erittäin kehittämiskelpoisen ajatuksen liikenteen tulevaisuudesta.

Jaskari kirjoitti palvelusta, jossa BMW vuokraa jo nyt Saksassa autoja minuuttihintaan ja asiakas näkee vapaat autot kätevästi kännykän sovelluksesta. Mutta miten kivikaudella autoilun saralla elävä Suomi pääsisi nopeasti tähän kehityksen kelkkaan? Siihen Jaskarilla oli mielenkiintoinen ajatus, jota toivoisin vietävän eteenpäin.

”Kännykät yleistyivät nopeasti Suomessa siten, että niille määrättiin selkeä verotusarvo 20 euroa kuukaudessa. Työsuhdeautojen osalta on myös selkeä kriteeri siitä, paljonko auto merkitsee palkanlisää. Voisimmeko määritellä tarkan verotusarvon sille, mikäli sinun työsuhde-etusi liittyisikin ”jakamistalouden” autokonseptiin?

Olen aina uskonut, että kilpailun vapauttaminen antaa tilaa huikeille konsepteille, joita voisi jatkossa viedä maailmalle. Berliinissä esimerkiksi BMW:n ja muutamien muiden automerkkien uudet palvelut ovat merkinneet sitä, että 40 000 taloutta on luopunut omasta autosta. Tiet ja rautatiet voivat puolestani olla yhteistä veronmaksajien omaisuutta, mutta sallitaan ainakin palveluille mahdollisuus osoittaa luovuuttaan. Pitäisikö Suomen uskaltaa olla liikenteen pilottimaa?”

Minusta liikenneverkon tulee nyt ja jatkossa olla valtiollisessa omistuksessa, eikä edes yhtiöitettynä valtion sisällä. Sen sijaan yksityisellä palvelusektorilla on tilaa mitä mielikuvituksellisimpiin uusiin konsepteihin, joiden yleistymistä voidaan edesauttaa valtiollisin toimin. Kuten esimerkiksi juuri Harrin esittämällä tavalla uudistamalla työsuhdeautojen verotusarvoa tapauksissa, joissa nähdään potentiaalia yhteiseen hyvään.

Luulisin myös Vihreiden hyppivät innosta tässä tapauksessa. Tämän esityksen lisäksi olen itse jo pitkään peräänkuluttanut autoedun poistamista kokonaan – tai edes sen puolittamista – sähköautoilta. Siten saataisiin hyvin nopeasti suuri määrä puhtaita sähköautoja Suomen teille melko yksinkertaisesti. Verokertymä tosin kokisi samalla pienen kolauksen.

Pääministeri tukkanuottasilla median kanssa

Pääministeri Juha Sipilä on joutunut viime viikkoina myllytykseen, kun suomalaiset tiedotusvälineet ovat tehneet sitä kaikkein perimmäistä työtä mikä niille kuuluu. Median pääasiallinen tehtävä on olla vallan vahtikoira, joka välittää kansalaisille tietoa siitä mitä kulisseissa tapahtuu ja kaivaa esiin väärinkäytöksiä ja eturistiriitoja.

Tämä on ollut tiedotusvälineiden tehtävä satojen vuosien ajan. Montesquieun vallan kolmijakoon kuuluvat eduskunta, valtioneuvosto ja oikeuslaitos. Niiden lisäksi samaan kokonaisuuteen kuuluu neljäntenä valtiomahtina media, jonka rooli on raportoida edellä mainittujen tekemisistä suurelle yleisölle.

Tämä tuli ilmeisesti pääministeri Juha Sipilälle yllätyksenä.

If you can’t take the heat, stay out of the kitchen.

Juha Sipilä tulee yrittäjäpiireistä, jossa toimintaperiaatteet ovat yleensä hieman toisenlaiset kuin politiikassa. Tiedän sen, koska olen itse ollut 23 vuotta yrittäjänä ja mukana noin kymmenessä eri yrityksessä. Niistä monet toimivat media-alalla, jonka parissa olen työskennellyt pääasiallisesti vuodesta 1993 saakka, eli 24 vuoden ajan. Tuosta lähes neljännesvuosisadasta olen työskennellyt esimerkiksi neljän vuoden ajan toimittajana Yleisradion asiaohjelmissa, joten ainakin itse kuvittelen tietäväni mistä puhun. Lukija saa toki olla vapaasti myös toista mieltä.

Pääministeri Juha Sipilä ei ole ilmeisesti lainkaan tiennyt mihin oli ryhtymässä hakiessaan puolueensa puheenjohtajaksi ja päätyessään sitä kautta Suomen pääministeriksi. Viisi vuotta kansanedustajana ei ollut jostain syystä opettanut hänelle mikä on median rooli politiikassa.

Pääministeri ei ole tavallinen kaduntallaaja, vaan Suomen ylin valtaa käyttävä henkilö. Se taas tarkoittaa, että pääministeriin kohdistuu – ja pitääkin kohdistua – moninverroin tavallista suurempi suurennuslasi, jolla tämän massiivisen vallan käyttöä seurataan tarkasti. Kyse ei ole henkilökohtaisesta ajojahdista, kuten Sipilä itse varmasti haluaisi asian ilmaista, vaan mediasta tekemässä juuri sitä mikä sille kuuluu.

Ensin Sipilä jäi kiinni siitä, ettei ollut etukäteen tarkistanut omia jääviyksiään suhteessa niihin asioihin, joista oli päättämässä. Sitten paljastui, että Yleisradion uutisten päätoimittaja Atte Jääskeläinen suojeli Sipilää kieltämällä toimittajilta Sipilää käsittelevät artikkelit ja lisäksi hyllytti jo valmiiksi tehtyjä juttuja. Tämä tapahtui, koska Sipilä painosti Yleisradion päätoimittajaa sähköpostitulvalla.

Kaksi pitkän linjan arvostettua journalistia jätti Yleisradion saman tien ja vaihtoi journalismin pariin Suomen Kuvalehteen. Sen jälkeen Sipilä jäi kiinni (hätä)valheista yksi toisensa jälkeen. Mediat paljastivat ”epätotuuksia” intialaisista kokouspöytäkirjoista saakka, eli tekivät juuri sitä mitä niiden pitääkin tehdä. Tutkivaa journalismia, joissa asioiden taustat ja väitteiden paikkansapitävyys tarkistetaan.

Totta kai Sipilää korpesi, kun ilkeä media meni julkisesti kumoamaan hänen väittämiään. Yhtä lailla Alexander Stubbia varmasti korpesi hallintarekisteriin liittyvien väittämien paljastuminen – sori siitä – puutaheinäksi, Jyrki Kataista korpesi Kreikan vakuussopimuksen paljastuminen pelkäksi allekirjoitetuksi kirjeeksi, Matti Vanhasta korpesi lautakasan paljastuminen ja Anneli Jäätteenmäen pyytämättä ja yllättäen saaman faksin paljastuminen omasta pyynnöstä toimitetuksi. Ainoastaan yksi edellä mainituista ryhtyi kuitenkin kiukuttelemaan medialle.

Se joka leikkiin lähteköön, se leikin kestäköön.

Tänään mediat raportoivat eduskunnasta todella huolestuttavia tietoja siitä, että Sipilä on yllättäen lopettanut medialle puhumisen. Siihen hänellä ei kuitenkaan ole länsimaisessa demokratiassa oikeutta eikä edes mahdollisuutta, sillä pääministerin tehtävä on kertoa tekemisistään medialle avoimesti ja salailematta. Vaikka välillä vähän vituttaisi ilkeiden toimittajien kiperät kysymykset kulisseista paljastuneista vehkeilyistä ja epäselvyyksistä. Eivät ne ole henkilökohtaisuuksia.

Tänään Sipilältä olisi kysytty eduskunnan peräti kuuden viikon loman jälkeen muun muassa ministeri Bernerin asemasta, oikeuskanslerin Sipilälle myönteisestä jääviyspäätöksestä Terrafamen asiassa, Donald Trumpin toimista, liikenneverkkoryhmän perustamisesta, Keskustan hiipuvasta suosiosta ja sotemallista. Pääministeri kuitenkin kiukutteli kuin pikkukakara ja poistui paikalta tiuskien. Vastaavaa ei ole tapahtunut miesmuistiin.

Suomessa on viime päivinä äimistelty laajasti Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpin päätöstä olla antamatta kommentteja CNN-kanavalle, koska kanava uutisoi hänelle epäedullisista asioista. Trump syytti CNN-kanavaa valemediaksi, vaikka artikkeleissa ei ollut yhtään asiavirhettä. Miten on mahdollista, että me suomalaiset ihmettelemme rapakon takana tapahtuvaa toimintaa, kun meidän oma pääministerimme toimii parhaillaan lähes samalla tavalla? Hän ei vastaa medioiden kysymyksiin, koska nämä ovat aiemmin uutisoineet hänestä epäedulliseen sävyyn.

Olen tänään yrittänyt pohtia miten Sipilä pääsee ulos nurkasta, johon hän on itse itsensä ajanut. Hän ei voi huomenna ryhtyä taas antamaan normaalisti kommentteja ”Ei vaiskaan, kunhan vitsailin” -tyylisesti. Hänen taustavoimissaan pohditaan varmasti nyt kuumeisesti keinoja pelastaa pääministerin kasvot tunti tunnilta paisuvalta nolouden huipentumalta. Jokainen pääministeri on joutunut kokemaan kovia median taholta, kun median on tehnyt sille kuuluvaa työtä. Edellä mainituista Vanhanen, Jäätteenmäki, Katainen ja Stubb ovat kuitenkin jokainen toimineet myös tiukassa paikassa ammattimaisesti median kanssa sen sijaan, että olisivat lapsellisesti pakoilleet toimittajia pitkin eduskunnan käytäviä ja takaovia.

Juhalla on nyt Känkkäränkkäpäivä. Toivottavasti se ei jatku pitkään.