Sähkön hinta vie suomalaiset perikatoon – nyt tarvitaan kiireesti korjaussarja

Vihreän siirtymän, säätövoiman purkamisen ja vuosikymmenten ideologisen ydinvoiman vastustamisen sekä Venäjän hyökkäyssodan seurausten vuoksi suomalaisten perheiden ja yritysten sähkölaskut ovat viime kuukausina räjähtäneet kohtuuttomiksi. Pelkästään kansainvälisellä tilanteella hintoja ei voida kuitenkaan perustella – vaikka moni haluaisi – koska muissa Pohjoismaissa hinta on merkittävästi Suomea edullisempaa. Vaikka niissäkin toki kallista. Tämä siitä huolimatta, että sähkön tuotanto ei ole juuri kalliimpaa kuin se oli vielä pari vuotta sitten.

Ministeri Maria Ohisalo kirjoitti viikonloppuna Twitterissä, että nyt kaikkien käytettävissä olevien eurojen pitäisi mennä vihreään siirtymään. Hän on väärässä. Helsingin trendikahvilasta käsin ei välttämättä ymmärretä, että suomalaisten kaikki käytettävissä olevat eurot menevät jo nyt ruokaan, bensaan ja sähkölaskuihin, joiden kaikkien kasvuun Ohisalon puolue on ollut vahvasti vaikuttamassa. Suomalaiset ovat nyt akuutissa kriisissä, jonka myötä vihreä siirtymä täytyy asettaa hetkeksi sivuun ja keskittyä suomalaisen akuutin ahdingon helpottamiseen. Merkittävä osa sähköyhtiöistä on julkisesti omistettuja, mutta silti ne tahkoavat parhaillaan jättimäisiä summia suomalaisten selkänahasta.

Sähkö on ihmisille välttämätön perushyödyke siinä missä vesikin, joten sähköä ja sen hinnanmuodostusta ei ole perusteltua alistaa puhtaasti markkinoiden päätettäväksi. Äskettäin EU-komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen toivoi EU-jäsenmaiden hillitsevän sähkön hinnan nousua. Eräs unionin tasoisista keinoista on venäläiselle maakaasulle jo aiemmin asetettu hintakatto. EU-suurlähettiläät keskustelivat taannoin myös sähkön hintakatosta, joka olisi 18 senttiä kilowattitunnilta. Sähkön hintakatto olisi nopeasti toimiva, mutta vain tilapäinen ratkaisu, kunnes ehditään tehdä varsinaisia korjauksia.

Ratkaisun avain sähköpörssissä

Tärkein poliittisesti mahdollinen ja nopea keino laskea sähkön hintaa vastuullisesti olisi korjata sähköpörssin hintamallia, joka on nykyisellään kestämätön. 1990-luvulla kehityssä nykymallissa sähkön hinta määräytyy aina yksinomaan kalleimman tuotantotavan mukaan, jolloin maakaasulla tuotetun sähkön kallis hinta määrittelee myös merkittävästi halvempien tuotantojen hinnan. Tämä malli on ollut tähän saakka toimiva, mutta kriisitilanne on osoittanut siinä piilevän vakavan valuvian johtavan suuriin ongelmiin. Hintamallin korjaamisen kanssa samassa yhteydessä kaasun ja sähkön hinta täytyy erottaa toisistaan.

Keräsin tähän kirjoitukseen seikkoja, jotka tulisi mielestäni tehdä Suomessa, jotta suomalaisten sähkön hinta saataisiin kohtuulliseksi. Suurimmat kaksi virhettä, fossiilisten voimaloiden purkaminen ja ydinvoiman vastustaminen, ovat molemmat jo tuottaneet peruuttamatonta vahinkoa. Noita ideologisia ja harkitsemattomia virheitä ei enää saada korjattua, mutta muita keinoja tilanteen helpottamiseksi vielä on. Parhaillaan valmistelussa oleva windfall-vero on kuluttajan näkökulmasta hyödytön, koska siinä on kyse sähköyhtiöiden voittojen verotuksesta. Sen sijaan päättäjien täytyy vaikuttaa sähkön kuluttajahintaan.

En ole sähkömarkkinoiden ammattilainen, enkä ole lukenut kaikkia sähkömarkkinoita käsitteleviä kirjoja, mutta olen pyrkinyt perehtymään aiheeseen sen mitä muutamassa viikossa olen ehtinyt. Alla olevaa listaa (jossa mukana myös kokoomuksen korjaussarjan esityksiä) saa vapaasti opponoida ja siihen voi esittää muutoksia, tarkennuksia ja lisäyksiä. Nyt tarvitaan konkreettisia ja vaikuttavia ratkaisuja, ei tyhjiä juhlapuheita ja ideologista viherhumppaa, jonka nimissä ajetaan alas toimivia voimalaitoksia. Teot ratkaisevat.

1. Sähkölle tulee ottaa käyttöön tilapäinen hintakatto, jolla sähkön hintaa kohtuullistetaan. Hintakattoa voidaan käyttää, kunnes muita toimia ehditään toteuttaa. Ei sovellu pysyväksi ratkaisuksi.

2. Sähköpörssin hintamalli on päivitettävä nykyaikaan. 1990-luvulla tehty nykyinen hintamalli määrittelee kaiken sähkön hinnan vain kalleimman tuotantotavan mukaan. Eli tällä hetkellä ydinvoimasta maksetaan maakaasun mukaista hintaa. Kalleimman tuotantotavan tulisi olla vain rajoitettu osa tätä hinnanmuodostusta. Käytettävä hintamalli on poliittinen päätös.

3. Irrotetaan sähkön ja kaasun hinta toisistaan.

4. Julkisesti omistettuja sähköyhtiöitä on velvoitettava julkistamaan tuotantohintansa. Nyt tarvitaan läpinäkyvyyttä.

5. Pidetään kaikkien kotimaisten energiamuotojen sähköntuotanto käynnissä ilmastotavoitteista huolimatta. Päästötavoitteista tulee voida joustaa.

6. Kevennetään sähköyhtiöiden vakuusvaatimuksia.

7. Otetaan käyttöön EU-päästökaupan kriisimekanismi päästöoikeuksien hintojen tilapäiseksi alentamiseksi.

8. Pidättäydytään purkamasta nykyisiä fossiilisen sähkön tuotantolaitoksia.

9. Siirrytään ydinvoimavastaisuudesta ja tuulivoima-uskonnosta panostamaan aidosti toimitusvarmaan sähköntuotantoon, jota voidaan myös riittävästi säätää tilanteen mukaan. Tuuli- ja aurinkovoiman kasvun yhteydessä tapahtunut säätövoiman alasajo on merkittävä osasyy nykytilanteeseen. Tuulivoima on hyvä lisä kokonaisuuteen, mutta sen varaan ei voida laskea.

10. Edistetään aktiivisesti ydinvoiman lisärakentamista ja SMR-hankkeita.

11. Edistetään teollisuuden ja kotitalouksien energiaremontteja.

12. Lisäksi mainitsen vielä keinon, jota pitäisi hätätilanteessa vakavasti harkita. Ruotsi on nimittäin omien kansalaistensa sähkönsaannin turvaamiseksi toistuvasti venyttänyt Europan unionin sähkön sisämarkkinoista annetun asetuksen (EU 2019/943, 16 artikla 8 kohta) vaatimusta antaa 70 prosenttia maan sähköverkon kapasiteetista alueiden välisen kaupanteon käyttöön. Ruotsi on nipistänyt tästä osan omaan käyttöönsä, eikä päätöstä voi ainakaan heti tuomita.

Nyt Marinin hallitukselta tarvitaan pikaisia toimia sähkön hinnan laskemiseksi. Ei siis perheiden sähkölaskujen maksamiseksi verovaroista, vaan aidosti sähkön hinnan laskemiseksi. Saa toteuttaa.

Olenko minä vihapuheen uhri? Tutkimuksen mukaan kyllä

Olen jo vuosia ilmaissut huoleni siitä miten sosiaalisen median myötä vihapuheeseen viittaamisesta on tullut uusi mantra ja eri mieltä olevien kommenteista triggeröityminen vaikuttaa olevan monille jo harrastus ja keino nostaa statusta omien joukoissaan. Vihapuheeseen viittaamisen kynnys on romahtanut, vaikka kukaan ei näytä varmuudella tietävän mitä vihapuhe tarkoittaa saati mitkä kriteerit viestien tulee täyttää ollakseen aidosti vihapuhetta.

Olen viime aikoina havainnut, että juuri vihapuheeseen vetoamalla on ryhdytty vaatimaan nettikeskusteluihin tiukempaa valvontaa ja jopa ennakkosensuuria. Tämä siitä huolimatta, että vihapuheen määritelmä on edelleen retuperällä. Vihapuheeksi luetaan ymmärtääkseni nykyisin myös tavallisiin väittelyihin liittyvä joskus kiivaskin viestintä. Nyt siitä on tutkitusti mustaa valkoisella.

Vihapuhe muuttui nimittäin omalta osaltani konkreettiseksi, kun useat henkilöt ottivat viikonloppuna yhteyttä ja kertoivat minun lukeutuvan Suomessa eniten vihapuhetta saaneisiin poliitikoihin. Sain osakseni osanottoja ja pahoitteluja sekä tiedusteluja miten pärjään saamieni vihaviestien kanssa. Ihmettelin saamiani viestejä, kunnes niiden syy selvisi.

Kuva: Viha vallassa: Vihapuheen vaikutukset yhteiskunnalliseen päätöksentekoon -tutkimus 2019

Ensin luulin, että kyse oli pilasta, kunnes näin oheisen kuvakaappauksen ja sain linkin valtioneuvoston tilaamaan ja Jyväskylän yliopiston ja Punos Researchin toteuttamaan tutkimukseen ”Viha vallassa: Vihapuheen vaikutukset yhteiskunnalliseen päätöksentekoon” (PDF). Katson päässeeni tutkimuksen listalla melko kovaan seuraan kokoomuksen joukoissa. Tässä alla puolueemme edustus vihapuhe-tutkimuksessa:

Tere Sammallahti
Petteri Orpo
Juhana Vartiainen
Tuomas Tikkanen
Kai Mykkänen
Timo Heinonen
Alexander Stubb
Atte Kaleva
Sanni Grahn-Laasonen
Henna Virkkunen
Elina Lepomäki
Antti Hakkanen
Petri Sarvamaa
Arto Satonen
Jocka Träskbäck

Vaikka pääsinkin arvovaltaiseen seuraan, täytyy minun kuitenkin omalta osaltani kyseenalaistaa tutkimuksen tulokset. En nimittäin koe joutuneeni kovin usein vihapuheen kohteeksi Twitterissä tai muuallakaan sosiaalisessa mediassa. Olen käyttänyt sosiaalisen median alustoja työkseni vuodesta 2005 lähtien ja eduskuntavaalien alla nousin hetkeksi koko maan poliitikkojen ykköseksi Apu-lehden ja Underhoodin somelistalla. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla tietoinen, mikäli lukeutuisin eniten vihaviestejä saaneisiin suomalaisiin poliitikoihin. Tällaista en ole kuitenkaan huomannut, vaikka olen luonnollisesti saanut kriittisiä viestejä ehkä jopa sadoittain. Kriittiset viestit eivät kuitenkaan ole vihaviestejä.

Lukuisat mediat ovat viikonloppuna uutisoineet tutkimuksen tuloksista, ja vielä useammat suomalaiset ovat kilvan äimistelleet vihapuheen yleisyyttä. En tietenkään voi puhua muiden listalla olevien puolesta, mutta omalta osaltani en pidä tutkimuksen tuloksia oikeina. Olen tietenkin saanut paljon kärjekästäkin palautetta, jonka tarkoitus on usein ollut tietoisesti provosoida. Joskus olen myös provosoitunut, vaikka ei olisi pitänyt. Silti en muista montaakaan viestiä, jotka olisin kokenut vihapuheeksi tai joista olisin pahoittanut mieleni. Nyt olisi siis enemmän kuin paikallaan tarkistaa tutkimuksessa käytetyn vihapuheen määritelmä. Se on nimittäin koko tämän keskustelun ja tutkimuksen ydinkysymys.

”Tutkimuksessa vihapuheella tarkoitetaan halventavia, uhkaavia tai leimaavia ilmaisuja, jotka liittyvät puheen kohteen henkilökohtaisiin ominaisuuksiin tai joiden taustalla on suvaitsemattomuus.”

On tietenkin mahdollista, että minä en ole kokenut saamiani viestejä vihapuheeksi, koska en ole antanut viestien ja painostuksen vaikuttaa mielipiteisiini tai kirjoituksiini. Olen toki huomannut, että jotkut poliitikot ja esimerkiksi istuva hallitus ovat kuin tuuliviirejä, jotka myötäilevät kulloistakin tuulenvirettä, keskustelukumppania ja yhteydenottoa. Silloin myös kokemus vihapuheesta voi olla tavallista herkempi. Lisäksi herkkänahkaiset poliitikot voivat kokea asiat hieman toisin kuin muut. Varsinkin, jos argumenttien loppumista pyrkii komensoimaan vaikkapa viittauksilla misogyniaan.

Suomalaisissa poliitikoissa on erityisesti vasemmalla laidalla runsaasti ihmisiä, jotka tarkoitushakuisesti triggeröityvät hyvinkin pienistä vihjauksista ja tekevät niistä elämää suurempia ongelmia varsinkin Twitterissä. En ole voinut välttyä ajatukselta, että he vaikuttavat etsimällä etsivän sopivaa viestiä, josta pahoittaa mielensä. Usein tavoitteena on saada aikaan mahdollisimman suuri show some- ja medianäkyvyyden vuoksi. Tämä toimintatapa yleistyy varsinkin vaalien alla. Twitter näyttelee Suomen mediakentässä kuitenkin häviävän pientä roolia, sillä se on kuin hiekkalaatikko koulun välitunnilla. Samat ihmiset kommentoivat viestejä päivästä toiseen, ja suuri yleisö eksyy paikalle vain mediakohujen kautta.

”Esimerkiksi vaatimukset tätä sukupuolineutraalia kielenkäyttöä kohtaan ampuvat monessa kohdin pahasti yli. Ihmiset ovat nykyään kauhean herkkiä loukkaantumaan kaikesta. Mistään asiasta ei uskalla enää edes leikkiä laskea.”
– Eppu Normaalin Pantse Syrjä

Kiivas ja nopeatempoinen keskustelu sosiaalisessa mediassa – ei siis vihapuhe – on toki ongelma monille vanhemman koulukunnan poliitikoille. Edellisissä vaaleissa vetäytyi eläkkeelle moni yli 70-vuotias kansanedustaja, ja olen ymmärtänyt yhdeksi eläköitymisen merkittävistä syistä nykyisen totuttua nopeamman tiedonvälityksen sosiaalisessa mediassa ja perinteisissä medioissa. Ymmärrän toki, että hektisyys ja kärkäs kieli voivat ärsyttäessään tuntua vihapuheelta. Mikäli näin käy, kannattaa poliitikon yksinkertaisesti pysytellä poissa alustoilta, jotka eivät hänelle sovi.

Nykyiset vihapuheen vastaiset toimenpiteet ovat minusta riittäviä

Takavuosina kansanedustajat antoivat kommentin tai pari viikossa, mutta nykyisin pitää olla valmiina reagoimaan kysymyksiin ja kritiikkiin jo minuuteissa. Yksi somepäivitys voi aiheuttaa hetkessä kymmeniä kommentteja ja kysymyksiä, joihin kaikkiin ei yksinkertaisesti ehdi vastata. Silloin voi olla helpompi jättää osallistumatta koko keskusteluun. Ei siis ihme, että tällainen hektisyys ei välttämättä kiinnosta vanhaa kaartia. Kun siihen päälle tulee vielä kritiikkiä kaikista somekanavista, niin keskusteluun osallistumisen kynnys voi nousta korkealle. Viestitulva ja kritiikki eivät kuitenkaan välttämättä tarkoita vihapuhetta, vaan edustavat sosiaalisen median kulttuuria. Niin hyvässä kuin pahassa. Maailma muuttuu.

Nykyiset vihapuheen vastaiset toimenpiteet ovat minusta riittäviä. Rikoslaissa on määritelty riittävällä tavalla esimerkiksi kunnianloukkausten ja laittoman uhkauksen tunnusmerkit. Sananvapaus tarkoittaa vapautta sanoa, ja jokainen vastaa sanomisistaan tarvittaessa myöhemmin tuomioistuimessa. Viimeistään tämä tutkimus osoitti, että vihapuhelakia saati ennakkosensuurin tai nettivalvonnan kiristämistä ei tarvita. Sen sijaan vihapuheen yleinen tuomitseminen asenteiden tasolla olisi tietenkin paikallaan. Siihen me jokainen voimme yhdessä vaikuttaa.

Mutta ennen sitä täytyy määritellä vihapuheen tunnusmerkit.

PÄIVITYS 9.10.2019

Nyt sain tiedon, jota ounastelinkin jo tuossa edellä, kun minut oli listattu vihapuheen suurimpien uhrien joukkoon. Valtioneuvoston tilaaman tutkimuksen mukaan someviestit ovat nimittäin vihapuhetta, kun niissä esiintyvät esimerkiksi nämä sanat:

Muija, akka, harppu, reppana, turvapaikkaturisti, hihhuli, luuseri, aivopieru, munaton, hinaaja, penikka, paviaani, tantta, misu, ituhippi, lerssi ja svedu.

Olen itsekin syyllistynyt vihapuheeseen, koska olen käyttänyt useita kertoja esimerkiksi nimitystä aivopieru. Tällainen tutkimus vesittää oikeaa ongelmaa, eli sitä, että monet ovat oikeasti järjestelmällisen someahdistelun kohteena. Lillukanvarsien ja ongelman tarkoitushakuisen paisuttelun sijaan tutkijoiden tulisi keskittyä olennaiseen. Tämä tutkimus ei ollut sitä.