Olenko minä vihapuheen uhri? Tutkimuksen mukaan kyllä

Olen jo vuosia ilmaissut huoleni siitä miten sosiaalisen median myötä vihapuheeseen viittaamisesta on tullut uusi mantra ja eri mieltä olevien kommenteista triggeröityminen vaikuttaa olevan monille jo harrastus. Vihapuheeseen vetoamisen kynnys on romahtanut, vaikka kukaan ei näytä varmuudella tietävän mitä vihapuhe edes tarkoittaa saati mitkä kriteerit viestien tulee täyttää ollakseen vihapuhetta.

Olen viime aikoina havainnut, että juuri vihapuheeseen vetoamalla on ryhdytty vaatimaan nettikeskusteluihin tiukempaa valvontaa ja jopa ennakkosensuuria. Tämä siitä huolimatta, että vihapuheen määritelmä on edelleen retuperällä. Vihapuheeksi luetaan ymmärtääkseni nykyisin myös tavallisiin väittelyihin liittyvä joskus kiivaskin viestintä. Nyt minulla on siitä tutkitusti mustaa valkoisella.

Vihapuhe muuttui nimittäin omalta osaltani konkreettiseksi, kun useat henkilöt ottivat viikonloppuna yhteyttä ja kertoivat minun lukeutuvan Suomessa eniten vihapuhetta saaneisiin poliitikoihin. Sain osakseni osanottoja ja pahoitteluja sekä tiedusteluja miten pärjään saamieni vihaviestien kanssa. Ensin luulin, että kyse oli pilasta, kunnes näin oheisen kuvakaappauksen ja sain linkin valtioneuvoston tilaamaan ja Jyväskylän yliopiston ja Punos Researchin toteuttamaan tutkimukseen ”Viha vallassa: Vihapuheen vaikutukset yhteiskunnalliseen päätöksentekoon” (PDF).

Kuva: Viha vallassa: Vihapuheen vaikutukset yhteiskunnalliseen päätöksentekoon -tutkimus 2019

Ensinnäkin tutkimuksen listauksessa minut on merkitty virheellisesti perussuomalaiseksi, joten yksin se murentaa ripauksen tutkimuksen uskottavuutta. Jos kuitenkin unohdetaan virheellisesti merkitty puoluekanta, katson päässeeni tutkimuksen listalla melko kovaan seuraan kokoomuksen joukoissa. Tässä puolueemme edustus vihapuhe-tutkimuksessa:

Tere Sammallahti
Petteri Orpo
Juhana Vartiainen
Tuomas Tikkanen
Kai Mykkänen
Timo Heinonen
Alexander Stubb
Atte Kaleva
Sanni Grahn-Laasonen
Henna Virkkunen
Elina Lepomäki
Antti Hakkanen
Petri Sarvamaa
Arto Satonen
Jocka Träskbäck

Vaikka pääsinkin arvovaltaiseen seuraan, täytyy minun kuitenkin omalta osaltani kyseenalaistaa tutkimuksen tulokset. En nimittäin koe joutuneeni vihapuheen kohteeksi Twitterissä tai muuallakaan sosiaalisessa mediassa. Olen käyttänyt sosiaalisen median alustoja työkseni vuodesta 2005 lähtien ja eduskuntavaalien alla nousin hetkeksi koko maan poliitikkojen ykköseksi Apu-lehden ja Underhoodin somelistalla. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla tietoinen, mikäli lukeutuisin eniten vihaviestejä saaneisiin suomalaisiin poliitikoihin. Tällaista en ole kuitenkaan huomannut, vaikka kriittisiä viestejä olen luonnollisesti saanut ehkä jopa sadoittain. Kriittiset viestit eivät kuitenkaan ole vihaviestejä.

Lukuisat mediat ovat viikonloppuna uutisoineet tutkimuksen tuloksista, ja lukuisat suomalaiset ovat kilvan äimistelleet vihapuheen yleisyyttä. En tietenkään voi puhua muiden listalla olevien puolesta, mutta omalta osaltani en koe kuuluvani listalle. Olen tietenkin saanut paljon kärjekästäkin palautetta, jonka tarkoitus on usein ollut tietoisesti provosoida. Joskus olen myös provosoitunut, vaikka ei olisi pitänyt. Silti en muista yhtään viestiä, jonka olisin kokenut vihapuheeksi tai josta olisin pahoittanut mieleni. Nyt olisi siis enemmän kuin paikallaan tarkistaa tutkimuksessa käytetyn vihapuheen määritelmä. Se on nimittäin koko keskustelun ydinkysymys.

”Tutkimuksessa vihapuheella tarkoitetaan halventavia, uhkaavia tai leimaavia ilmaisuja, jotka liittyvät puheen kohteen henkilökohtaisiin ominaisuuksiin tai joiden taustalla on suvaitsemattomuus.”

On tietenkin mahdollista, että minä en ole kokenut saamiani viestejä vihapuheeksi, koska en ole antanut viestien ja painostuksen vaikuttaa mielipiteisiini tai kirjoituksiini. Olen toki huomannut, että jotkut poliitikot ovat kuin tuuliviirejä, jotka myötäilevät kulloistakin tuulenvirettä, keskustelukumppania ja yhteydenottoa. Silloin myös kokemus vihapuheesta voi olla tavallista herkempi. Lisäksi herkkänahkaiset poliitikot voivat kokea asiat hieman toisin kuin muut.

Samalla täytyy kuitenkin todeta, että suomalaisissa poliitikoissa on runsaasti ihmisiä, jotka aivan tarkoitushakuisesti triggeröityvät hyvinkin pienistä vihjauksista ja tekevät niistä elämää suurempia ongelmia varsinkin Twitterissä. Usein tavoitteena on lähinnä saada aikaan mahdollisimman suuri show näkyvyyden vuoksi. Tämä toimintatapa yleistyy varsinkin vaalien alla. Twitter näyttelee kuitenkin Suomen mediakentässä häviävän pientä roolia, sillä se on kuin hiekkalaatikko koulun välitunnilla. Samat ihmiset kommentoivat viestejä päivästä toiseen, ja suuri yleisö eksyy paikalle vain mediakohujen kautta.

”Esimerkiksi vaatimukset tätä sukupuolineutraalia kielenkäyttöä kohtaan ampuvat monessa kohdin pahasti yli. Ihmiset ovat nykyään kauhean herkkiä loukkaantumaan kaikesta. Mistään asiasta ei uskalla enää edes leikkiä laskea.”
– Eppu Normaalin Pantse Syrjä

Kiivas ja nopeatempoinen keskustelu sosiaalisessa mediassa – ei siis välttämättä vihapuhe – on toki ongelma monille vanhemman koulukunnan poliitikoille. Edellisissä vaaleissa vetäytyi eläkkeelle moni yli 70-vuotias kansanedustaja, ja olen ymmärtänyt yhdeksi eläköitymisen merkittävistä syistä nykyisen totuttua nopeamman tiedonvälityksen sosiaalisessa mediassa ja perinteisissä medioissa.

Takavuosina kansanedustaja antoi kommentin tai pari viikossa, mutta nykyisin pitää olla valmiina reagoimaan kysymyksiin ja kritiikkiin jo minuuteissa. Yksi somepäivitys voi aiheuttaa hetkessä kymmeniä kommentteja ja kysymyksiä, joihin ei yksinkertaisesti ehdi vastata. Silloin voi olla helpompi jättää osallistumatta koko keskusteluun. Ei siis ihme, että tällainen hektisyys ei välttämättä kiinnosta vanhaa kaartia. Kun siihen päälle tulee vielä kritiikkiä kaikista somekanavista, niin keskusteluun osallistumisen kynnys voi nousta korkealle. Viestitulva ja kritiikki eivät kuitenkaan välttämättä tarkoita vihapuhetta, vaan edustavat sosiaalisen median kulttuuria. Niin hyvässä kuin pahassa.

Nykyiset vihapuheen vastaiset toimenpiteet ovat minusta riittäviä. Rikoslaissa on määritelty riittävällä tavalla esimerkiksi kunnianloukkausten ja laittoman uhkauksen tunnusmerkit. Sananvapaus tarkoittaa vapautta sanoa, ja jokainen vastaa sanomisistaan tarvittaessa myöhemmin tuomioistuimessa. Viimeistään tämä tutkimus osoitti, että vihapuhelakia saati ennakkosensuurin tai nettivalvonnan kiristämistä ei tarvita. Sen sijaan vihapuheen yleinen tuomitseminen asenteiden tasolla olisi tietenkin paikallaan. Siihen me jokainen voimme yhdessä vaikuttaa.

Mutta ennen sitä täytyy määritellä vihapuheen tunnusmerkit.

PÄIVITYS 9.10.2019

Nyt sain tiedon, jota ounastelinkin jo tuossa edellä, kun minut oli listattu vihapuheen suurimpien uhrien joukkoon. Valtioneuvoston tilaaman tutkimuksen mukaan someviestit ovat nimittäin vihapuhetta, kun niissä esiintyvät esimerkiksi nämä sanat:

Muija, akka, harppu, reppana, turvapaikkaturisti, hihhuli, luuseri, aivopieru, munaton, hinaaja, penikka, paviaani, tantta, misu, ituhippi, lerssi ja svedu.

Olen itsekin syyllistynyt vihapuheeseen, koska olen käyttänyt useita kertoja esimerkiksi nimitystä aivopieru. Tällainen tutkimus vesittää oikeaa ongelmaa, eli sitä, että monet ovat oikeasti järjestelmällisen someahdistelun kohteena. Lillukanvarsien ja ongelman tarkoitushakuisen paisuttelun sijaan tutkijoiden tulisi keskittyä olennaiseen. Tämä tutkimus ei ollut sitä.

Mediatalojen uutiskoneet sosiaalisen median aikakaudelle

Viestinnässä eletään parhaillaan historiamme hektisintä aikakautta, jonka myötä vakiintuneet tavat joudutaan heittämään roskakoriin muutaman vuoden välein. Kuopion tragedian myötä ryhdyin taas kerran pohtimaan perinteisten medioiden roolia tiedonvälityksessä sosiaalisen median aikakaudella. Siinä on nimittäin vielä paljon kehittämistä.

2000-luvun alkuvuosina internetin nousu yllätti jokaisen perinteisen mediatalon housut kintuissa, mutta sittemmin tilanne on tasaantunut. Tavallisten uutispäivien käytänteet ovat toimituksilla nykyisellään hyvin hallussa, mutta mediataloilla on vielä paljon kehitettävää suurissa ja nopeatempoisissa uutistapahtumissa.

Kuopion tragediassa sosiaalisen median merkitys jäi melko vähälle, mutta niin ei välttämättä tarvitsisi olla. Perinteinen toimittajan henkilökohtaisesti paikan päällä tekemä journalismi on ja tulee jatkossakin olemaan avaintekijä, mutta kansalaisten sosiaaliseen mediaan tuottamaa sisältöä tulee jatkossa nostaa keskiöön paljon nykyistä näkyvämmin.

Britannian yleisradioyhtiö BBC:n kriisiraportointia käsittelevä raportti Social Media at BBC News: The Re-Making of Crisis Reporting on mielenkiintoinen paketti, jossa aihetta käsitellään monelta kantilta. Tulevaisuudessa varsinkin hektisissä uutistapahtumissa toimitusten tehtävä on perinteisen journalismin lisäksi kuratoida, faktatarkistaa, taustoittaa ja varsinkin yhdistellä sosiaalisessa mediassa julkaistua materiaalia.

Kuva: Social Media at BBC News: The Re-Making of Crisis Reporting

BBC on tästä paras esimerkki myös siksi, että se on pisimmällä sosiaalisen median valjastamisessa tutkivan journalismin välineeksi. Jotkut ehkä muistavat vielä Sudanin Khartumissa kesäkuun alussa tapahtuneen massamurhan, jossa maan armeija, poliisivoimat ja puolisotilaalliset joukot iskivät kansalaisia vastaan. Tapahtumat tallentuivat sosiaalisessa mediassa satoihin kuviin ja videoihin, joista BBC:n toimitus kokosi myöhemmin hämmästyttävän tarkan tilannekuvan tapahtumien etenemisestä hetki hetkeltä. Se oli tulevaisuuden kansalaisjournalismia parhaimmillaan.

Suomalaiset mediatalot ovat toivottavasti jo kehittämässä somesisältöjä tehokkaasti hyödyntäviä toiminnallisuuksia, sillä merkittävä uutistapahtuma ei koskaan varoita tulostaan ennakkoon. Koneiston täytyy käynnistyä minuuteissa, ja kaikkien pitää tietää silloin oma tehtävänsä. Ellei tällainen hanke ole jo vireillä, tulee sellainen käynnistää ensi tilassa. Muussa tapauksessa kehitys ajaa perinteisten mediatalojen ohi kuten se teki 2000-luvun alkuvuosina internetin myötä. Mediatalojen tulee ottaa nykyistä aktiivisempi ote somesisältöjen hyödyntämisessä uutistoiminnassa.

Kirjoittaja on 26 vuotta journalistina, päätoimittajana ja kustantajana toiminut media-alan yrittäjä.

Koulukiusaajien paapomisen täytyy loppua

Kirjoitin taannoin, että kiusaamisesta puhuminen on aina uhrin vähättelyä. Kyse on usein pahoinpitelyistä, varkauksista, salakatseluista, kunnianloukkauksista ja jopa seksuaalisesta ahdistelusta. Koululaisten väliset tapaukset niputetaan kuitenkin puheissa usein kiusaamiseksi, jolloin niihin ei suhtauduta tarpeeksi vakavasti. Nyt tarvitaan vahva ryhtiliike kiusaamisen kitkemiseksi, sillä nykyisillä keinoilla ja vanhempien tuella se ei ole onnistunut riittävästi.

Koulu on merkittävä osa jokaisen lapsen elämää. Kiusatuille se on kuitenkin painajainen, johon yhteiskunta pakottaa joka päivä. Sosiaalisen median myötä myös iltaisin ja viikonloppuisin. Ei siis ihme, että joidenkin kiusattujen lasten vanhemmat ovat ottaneet oikeuden omiin käsiinsä jopa vuosia jatkuneen kiusaamisen lopettamiseksi. Yhteiskunnan vastuulla on varmistaa turvallinen opiskeluympäristö, mutta siinä ei kuitenkaan ole aina onnistuttu. Mikä siis neuvoksi?

Kiusaajien paapomisen täytyy loppua, sillä lasten pitää ymmärtää tekojensa vakavuus. Tekoja tulee käsitellä todellisilla rikosnimikkeillä, vaikka lapset eivät ole vielä rikosoikeudellisesti vastuussa. Lisäksi niistä tulee ilmoittaa herkästi poliisille Lappeenrannan mallin mukaisesti. Hallitukselle juuri jätetyn aloitteen mukaan Suomessa pitäisi harkita Ruotsin mallin mukaista korvausten maksamista kiusatuille, sillä korvausvastuu herättää koulut kitkemään kiusaamista tehokkaammin. Eurot kun motivoivat usein parhaiten.

Opettajien valtuudet puuttua kiusaamiseen ja häiriökäyttäytymiseen fyysisesti täytyy palauttaa. Kiusaajan erottaminen määräajaksi tulisi jatkossa onnistua hitaan byrokratiaviidakon sijaan rehtorin päätöksellä. Jos kiusaaminen vielä jatkuu, tulee kiusaaja määrätä vaihtamaan koulua, sillä kiusatun ei pidä kärsiä enempää. Muutokset voivat olla hallinnollisesti raskaita, mutta ne eivät ole yhtä raskaita kuin elää arkea koulukiusattuna. Meidän aikuisten täytyy kyetä nykyistä parempaan, ja se onnistuu vain kantamalla vastuumme yhdessä.

Jocka Träskbäck
yrittäjä, valtuutettu (kok.)

Kirjoitus on julkaistu Tamperelainen-lehden kolumnina 18.9.2019.

Koulumaailma tarvitsee ryhtiliikkeen – oppivelvollisuuden pidennys on väärä lääke

Rinteen hallitusohjelmassa luvattiin panostaa vahvasti koulutukseen, mutta jo hallituksen ensimmäisen sadan päivän aikana paljastui, että lupaukset jäävät torsoksi. Hallituspuolueet keskustaa lukuun ottamatta lupasivat nostaa opintotukea, mutta jokainen niistä petti lupauksensa. Vihreiden lupaama koulutusmiljardi osoittautui sekin saman tien katteettomaksi opiskelijoiden äänten ostamiseksi. Parhaillaan korkeakoulut valmistautuvat jopa leikkauksiin, koska hallitusohjelmassa luvattuja rahoja ei ole sittenkään tulossa.

Rinteen rytmiryhmä avustaja-armeijoineen petti siis lupauksensa rahallisesta panostamisesta koulutukseen. Rahoituksen lisäksi erityisen paljon huomiota on saanut hallitusohjelmaan kirjattu oppivelvollisuusiän korottaminen 18 vuoteen. Toivon, että tämä kallis silmänlume jää yhtä torsoksi kuin hallituksen muut koulutuslupaukset, sillä kaksi pakollista lisävuotta koulunkäyntiä eivät paranna suomalaista kilpailukykyä saati osaamista eivätkä myöskään vähennä syrjäytymistä tai eriarvoisuutta. Todella kalliiksi yhteiskunnalle se kuitenkin tulee. Koulu-urien pakollisen pidentämisen sijaan hallituksen tulisi keskittyä perusasioihin, joissa on koulutuksen saralla paljon korjattavaa. Oppivelvollisuuden pidentäminen ei nimittäin auta, jos ja kun perusta on lahoamassa ja nuorten motiivi opiskella puuttuu.

”Jos koulu ei kiinnosta, pelkkä oppivelvollisuuden pidentäminen on huono lääke.”
Tampereen Kauppakamarin Peer Haataja 13.9.2019

Olen lähes päivittäin tekemisissä opettajien ja rehtorien kanssa ja vierailen jonkin verran kouluissa esimerkiksi puhumassa oppilaille yrittäjyydestä. Samalla tulee aina keskusteltua alan ammattilaisten kanssa myös koulutuksen tilanteesta ja suunnasta. Havaintojeni mukaan lähiopetuksen väheneminen toisen asteen koulutuksessa on johtanut vakaviin ongelmiin ammatin oppimisessa ja työnteon kulttuurin omaksumisessa. Arkipäivisin oppilaiden pitäisi olla koulussa eikä kauppakeskuksessa viettämässä etäpäivää. Miten nuoret voivat oppia käymään töissä joka arkipäivä kahdeksasta neljään, jos opiskelu tarkoittaa viikossa kahta-kolmea aktiivista koulupäivää ja muut päivät pyöritään kaupungilla?

Vastuuta omasta oppimisesta ei siis voida siirtää nuorelle, koska opettaminen on opettajien tehtävä. Tulokset ovat olleet karmivia, sillä tiedän yritysten kieltäytyneen ottamasta esimerkiksi lähihoitajaksi opiskelevia työharjoitteluun, koska opiskelijoiden romahtanut osaamistaso aiheuttaa vaaraa potilaille. Arviointivirhe toisen asteen lähiopetuksen karsimisessa täytyy kiireesti korjata ja lähiopetuksen määrää lisätä merkittävästi. Opiskelemaan itse hakeutuneilla on valmiiksi olemassa motiivi opiskella, joten heidän tarvitsemansa opetus täytyy saada kuntoon ennen kuin toisen asteen pakollisuudesta ryhdyttään edes puhumaan. Suomalainen koulutus menee nimittäin ojasta allikkoon, jos motivaatiota vailla olevia nuoria pakotetaan jo valmiiksi retuperällä olevalle toiselle asteelle vain hallitusohjelman kirjauksen vuoksi.

Toinen aste ei toki ole yksin. Samansuuntainen uuden koulukunnan virhe tehtiin nimittäin äskettäin esimerkiksi Lappeenrannan Pontuksen alakoulussa, jossa otettiin käyttöön ilmiöoppiminen ja itseohjautuvuus. Suomeksi sanottuna lapset jätettiin oman onnensa nojaan vastaamaan itse omasta oppimisestaan, mikä on omiaan lisäämään epätasa-arvoa ja eroja oppimisessa. Ei siis ihme, että useiden lasten vanhemmat ryhtyivät siirtämään lapsiaan toisiin kouluihin. Siis niihin oikeisiin kouluihin, joissa opettajat vielä opettavat. Oppiminen ei voi koskaan olla oppilaan omalla vastuulla. Ei alakoulussa eikä edes toisella asteella.

Esitin joulukuussa 2018, että taloustaitojen opettaminen pitäisi saada pakolliseksi kouluihin. Sittemmin olen saanut esitykselleni vahvaa tukea niin tutkimuksista kuin myös opettajilta ja oppilailta. Teimme alkuvuodesta 2019 myös kansalaisaloitteen uudesta talouden oppiaineesta kouluihin. Tällä hetkellä taloustaitojen opetus jää paikoin lähes mitätöntä pedagogisen harkintavallan vuoksi, joten taloustaitojen merkitystä kouluissa tulisi nostaa selvästi nykyisestä. Rinteen hallituksen ministereille ja avustajille voisi samalla järjestää taloustaidoista oman alkeiskurssinsa.

Kari Tapiota esittävä Matti Ristinen haastattelussa

Tapasin Kari Tapiota esittävän Matti Ristisen tulevan Olen suomalainen -elokuvan merkeissä. Aleksi Mäkelän ohjaamassa elokuvassa ei juuri kaunistella, vaan käsitellään iskelmätähti Kari Tapion elämää, rakkautta ja vakavaa alkoholismia raadollisen realistisesti. Lajityyppinsä parhaita kotimaisia tähän saakka. Elokuva saa ensi-iltansa 13.9.2019.

Mediatalojen tulevaisuus on datassa – oli toiminta kaupallista tai ei

Median murroksen ymmärtäminen on sukupolvikysymys, ja juuri siksi mediatalojen johtoportaissa on käynyt viime vuosina kova puhuri. Perinteisten mediatalojen johdossa internetin merkitys median kulutukseen huomattiin oikeassa mitassa vasta vuonna 2006, eli auttamattomasti liian myöhään. Siitä lähtien mediatalot toistivat vuosikausia osavuosikatsauksissaan kuinka ”Median murros yllätti” taas kerran. Murros ei olisi yllättänyt, jos mediatalojen johtavissa asemissa olisi ollut jo tuolloin nuorempaa väkeä. Internetiä ei pidetty esimerkiksi Suosikki-lehden haastajana vielä vuonna 2005, ja sittemmin lehti lopetettiin lukijoiden siirryttyä verkkoon. MTV3:n toimitusjohtajan paikalta lähtöpassit saanut Heikki Rotko ilmoitti vielä vuonna 2012, että ”Maikkari potkii Netflixiä munille”. Ei potkinut.

Median murroksessa ei ole eroa onko kyseinen mediayhtiö kaupallinen vai epäkaupallinen, eli onko kyseessä esimerkiksi Kaleva, Maikkari tai Yleisradio. Kalevan väistyvä varatoimitusjohtaja Juha Väyrynen toteaa Markkinointi & Mainonta -lehden tuoreessa artikkelissa, ettei hän usko dataliiketoiminnan vahvaan rooliin medioiden tulevaisuudessa. Hän on mielestäni oikeassa vain osittain, sillä merkittävää liiketoimintaa mediat eivät tule datan myynnillä tekemään.  Sen sijaan datan hyödyntäminen mediatalon omassa liiketoiminnassa tulee jatkossa olemaan avainasemassa.

Seuraan mielenkiinnolla media-alan kansainvälisiä trendejä, ja vuonna 2005 julkaisin Suomen ensimmäisen kaupallisen podcastin. Tuolloin kiersin lukuisia media-alan tapahtumia puhumassa podcastien tulevasta noususta. Myönnän, että arvioin niiden suosion kasvun hieman nopeammaksi kuin lopulta tapahtui. Ennustukseni kuitenkin toteutuivat jonkin verran jälkijunassa, sillä nykyisin podcastit ovat jo kiinteä osa varsinkin milleniaalien mediankäyttöä. Mainokset niistä tosin vielä puuttuvat, mutta niihin kerroin ratkaisun jo vuonna 2005. Aika näyttää osuinko arvioissani oikeaan.

Jokainen kymmenen vuoden päästä vielä olemassa oleva media tulee olemaan verkossa vahvasti datavetoinen, eikä datan merkitys ole riippuvainen median tai mediatalon koosta. Kaupallisissa medioissa data tulee ohjaamaan lukijoille tarjottavaa räätälöityä toimituksellista sisältöä ja nykyiseen tapaan kohdennettua mainontaa nykyistäkin tarkemmin. Sen sijaan epäkaupallisissa medioissa data tulee olemaan niin ikään tärkeässä osassa, mutta mainosten räätälöinnin sijaan sen avulla räätälöidään sisältöä.

Siinä missä Spotify tarjoaa datan avulla biisilistoja ja Netflix katselusuosituksia tulevat esimerkiksi edellä mainitut Yleisradio, Maikkari ja Kaleva tarjoamaan tulevaisuudessa arkistoistaan kullekin kävijällä juuri häntä yksilöllisesti kiinnostavaa sisältöä vuosien varrelta. Toimituksellinen sisältö on jo kertaalleen tuotettua, julkaistua, arkistoitua ja ennen kaikkea maksettua, joten sitä tulee jatkossa pyrkiä hyödyntämään mahdollisimman tehokkaasti kunkin kävijän eduksi. Suurinta tuhlausta on jättää laadukas materiaali pölyttymään palvelimelle. Samalla pitkään toimineet mediat saavat etumatkaa tuoreempiin mediataloihin, joille ei ole vielä kertynyt kattavaa arkistoa. Tämä edellyttää kuitenkin kävijöiden ja heidän mielenkiinnon kohteidensa kattavaa tunnistamista, mutta lopputuloksesta hyötyvät kaikki.

Data, data ja data. Mainitsinko jo datan?

Ryhmäpuheenvuoroni valtuustossa 28.8.2019: ”Panostetaan matalan kynnyksen ennaltaehkäiseviin palveluihin”

Haluan ihan ensimmäisenä kiittää työryhmää ansiokkaasta selvitystyöstä ja sen tuloksista. Oli hyvä huomata, että tilastojen valossa Lempäälän nykytilanne näyttää pääosin melko valoisalta. Meillä resurssit käytetään nimittäin verrokkikuntiin nähden melko tehokkaasti.

Hyvinvoinnin palvelualueen tehokkuus ja yhteistoiminnan kehittäminen yhdessä sivistyksen palvelualueen kanssa on kunnan tärkeimpiä hankkeita seuraaviksi pariksi vuodeksi, joten sen toteutumista tulee seurata tarkasti myös poliittisella tasolla. Poliittinen ohjausryhmä tuleekin kokoontumaan aktiivisesti, kun työ toden teolla alkaa. Meidän päättäjien tulee tukea tätä muutosta kentällä toteuttavia tahoja yhtenä rintamana.

Sosiaali- ja terveyspalvelujen ja erityisesti erikoissairaanhoidon kustannukset ovat nousseet kunnissa rajusti kautta linjan. Yleisellä tasolla meidän tulee jatkossa panostaa aikaisempaa voimakkaammin juuri nyt kyseessä oleviin matalan kynnyksen ennaltaehkäiseviin palveluihin, joihin ajoissa panostetut eurot säästävät helposti kymmenkertaisen summan euroja loppupäässä. Vanhuksen pääsy ajoissa terveyskeskukseen voi säästää pitkän ja kalliin hoitojakson sairaalassa. Taloudellisessa mielessä kyseessä on siis perusteltu investointi, mutta yhtä lailla kyse on myös panostuksesta kuntalaisten inhimilliseen hyvinvointiin.

Perhe- ja sosiaalipalvelujen puolella Lempäälässä malliesimerkkinä juuri tällaisesta toiminnasta ovat esimerkiksi perhetuvat, jotka toimivat paitsi kuntalaisten kohtaamispaikkoina myös vertaistuen antajina sekä lasten ja perheiden matalan kynnyksen sosiaalisina tukipalveluina. Nimenomaan tällaisia ennaltaehkäiseviä palveluja meidän tulee erityisesti tukea.

Suuret muutokset voivat luonnollisesti kohdata ajoittain myös muutosvastarintaa, mikä on toki ymmärrettävää, kun kyseessä on isoja asioita. Henkilöstön täytyy saada hankkeen läpiviemiseksi tukea ja turvaa, kun sitä tarvitaan. Muutosta ei kuitenkaan tehdä vain muutoksen vuoksi, vaan meillä on nyt tehdyn selvitystyön perusteella konkreettinen tiekartta tuleviin uudistuksiin. Toteutetaan se yhdessä ja tehdään Lempäälästä entistäkin parempi paikka meille kaikille.

Kokoomuksen vaalimainos vuodelta 1948 – sanoma yhä ajankohtainen

Kirjoitin eduskuntavaalien alla miten Kokoomuksen tulisi ottaa vahva askel oikeaan suuntaan. Sittemmin eduskuntavaalien myötä alkaneen oppositiotaipaleen myötä meidän on nyt entistäkin tärkeämpi terävöittää Kokoomuksen sanomaa, sillä seuraaviin vaaleihin ei mene pitkään. Suomalaiset tarvitsevat helppoheikkien sijaan aitoja vastuunkantajia, jotka uskaltavat sanoa ja tehdä. Tarkoitan tietenkin ryhtiliikettä.

Etsin maanantaina erästä arkistovideota ja törmäsin kansallisen audiovisuaalisen instituutin arkistossa sattumalta Kokoomuksen vanhoihin vaalimainoksiin. Niistä jäi erityisen hyvin mieleen vuonna 1948 julkaistu kymmenen minuutin Sunnuntaikävely-niminen vaalimainos, jossa isä ja pojanpoika keskustelevat maamme tilanteesta.

Jaoin videon Facebookissa (katso video tästä), jossa se lähti leviämään vauhdilla. Itselläni jäi erityisen hyvin mieleen mainoksen lausahdus, joka on yhä edelleen 71 vuotta myöhemmin ajankohtainen. Maailma ei siis lopulta ole muuttunut kovin paljon sitten 1940-luvun.

”Työ ja yritteliäisyys ovat arvoja, joita tulee jakaa jokaiselle sen mukaan, kun hän on omalla työllään ja toiminnallaan ollut niitä luomassa. Nykyään puhutaan niin paljon oikeuksista, mutta harva muistaa puhua velvollisuuksista.”

Eipä tuohon juuri lisättävää ole.  Otetaan silti vielä pari olennaista lausahdusta, jotka toimivat Kokoomuksen ohjenuorana jo yli seitsemän vuosikymmentä sitten. 2000-luvun Suomessa on jostain syystä unohdettu, että ihmisiä tulisi palkita joutenolon sijaan ahkeruudesta.

”Henkinen ja taloudellinen nousu ja hyvinvointi saavutetaan vain uutteralla ja yritteliäällä työllä. Mitä ihminen kylvää sitä hän myös niittää. Työnsä hedelmiä hän vain nauttii.”

Valtion elokuvatarkastamo kielsi tämän Suomi-Filmin tuottaman ja Holger Harrivirran ohjaaman vaalimainoksen kommunismin vastaisuuden vuoksi ja antoi sille leiman ”propagandafilmi”. Mainos kuitenkin hyväksyttiin myöhemmin, kun sen loppupuolelta oli elokuvatarkastamon vaatimuksesta poistettu ensin vallankumoukseen ja sen seurauksiin viittaava lausahdus. Mahtipontinen mainos alkaa tietenkin Jean Sibeliuksen Finlandialla. Isän roolissa nähdään Paavo Jännes, joka näytteli kymmenissä elokuvissa ja palkittiin kaksi vuotta myöhemmin Pro Finlandia -mitalilla.

Unelmahöttö saa jo riittää – hallituksen tulopohja karkaa tavoittamattomiin

Perättömäksi paljastuneiden vaalilupausten lisäksi myös Rinteen hallituksen sisäinen riitely ja talousosaaminen ovat olleet viime viikkoina kuuma puheenaihe. Heti ensitöikseen hallitus päätti paikata osaamisvajettaan 32 miljoonaa euroa maksavalla avustajakaartilla. Rahasta ei siis näytä olevan pulaa, kun kyse on jättipalkalla työllistettävistä puoluetovereista. Samaan aikaan esimerkiksi vappusatanen ja opintorahan korotus jäävät toteutumatta, mutta se tuskin tuli kenellekään yllätyksenä.

Hallitus on rakentanut taloushimmelinsä kahden prosentin talouskasvun ja 75 prosentin työllisyyden varaan. Nuo tavoitteet kulkevat käsi kädessä, sillä työtä ei synny, ellei talous kasva. Siitä huolimatta yhtään keinoa näiden tavoitteiden saavuttamiseksi ei ole hallituksen taholta esitetty. Tilanne on sama kuin että tavallinen kansalainen rakentaisi henkilökohtaisen taloutensa lottovoiton varaan, vaikka ei edes lottoaisi.

Lisäksi hallitus on ilmoittanut myyvänsä miljardeilla euroilla veronmaksajien omaisuutta, jotta niistä saatavilla kertaluonteisilla tuotoilla rahoilla voidaan maksaa budjetin juoksevia kuluja. Ainakin jokainen yrittäjä tietää, että omaisuuden myynti juoksevien kulujen kattamiseksi on kuin päästelisi pakkasella housuihinsa, mutta hallitus  nimittää sitä tulevaisuusinvestoinniksi. Tilanne on sama kuin että tavallinen kansalainen kutsuisi tulevaisuusinvestoinniksi vuokranmaksua, Netflixin kuukausimaksua ja kosteaa iltaa yökerhossa sekä myisi televisionsa ne maksaakseen. Tai että timpuri myisi vasaransa ostaakseen nauloja.

Valtionvarainministeri Lintilä kertoi viime viikolla, että talouden tilannekuva olisi muuttunut merkittävästi huonommaksi kevään hallitusneuvottelujen jälkeen. Väite ei pidä paikkaansa. Jokainen talouden tilannetta seurannut tiesi jo hyvissä ajoin ennen vaaleja mitä on tulossa. Talousluvut ovat kevään jälkeen toki tarkentuneet. Hallituksen talousmatematiikassa on parhaillaan vasemmistobussin kokoinen aukko, sillä kahden prosentin talouskasvu ja 75 prosentin työllisyys ovat lähes mahdottomia saavuttaa – varsinkin kun kummankaan eteen ei edes yritetä tehdä mitään konkreettista.

Nyt Osuuspankki ennustaa talouskasvuksi Rinteen budjetin edellyttämän kahden prosentin sijaan tälle vuodelle 1,2 prosenttia ja ensi vuodelle enää 0,5 prosenttia. Samaan aikaan työllisyysaste on jo laskenut 72,6 prosentista 72,4 prosenttiin, vaikka Rinteen budjetti edellyttäisi laskun sijaan merkittävää 2,6 prosentin kasvua. 75 prosentin työllisyyteen on nyt elokuussa matkaa jo 78 000 työpaikkaa, kun vielä keväällä se oli 72 000 uuden työpaikan päässä. Esimerkiksi aktiivimallin ainoan tehokkaan elementin purkaminen heikentää työllisyyttä entuudestaan, eli hallitus vaikeuttaa ihan itse omaa toimintaansa. Ilman nopeita työllisyyttä lisääviä toimenpiteitä maali loitontuu nopeammin kuin pelaaja juoksee.

Edellä mainitut luvut tarkoittavat, että Rinteen hallituksen budjetilta on jo nyt kadonnut pohja, sillä rahaa ei ole eikä sitä ole tulossa. Tähän mennessä petetyt vaalilupaukset eivät siis tule jäämään viimeisiksi. Eläkeläisten haaveet vappusatasesta jäävät toteutumatta kuten myös opintorahan korotus ja koulutukseen panostaminen puhumattakaan Vihreiden lupaamasta ”koulutuksen kunnianpalautuksesta”.

Rinteen hallituksen touhuilla on kieltämättä ollut viihdearvoa, mutta sillä ei tuoda rahaa valtion kirstuun. Nyt pitäisi laskeutua taas maan pinnalle ja kuunnella tarkalla korvalla mitä asioista paremmin perillä olevat asiantuntijat sanovat. Ennen vaaleja Antti Rinne moitti talouden asiantuntijoita siitä, että nämä kertoivat budjetin leikkaustarpeista. Rinne itse ilmoitti hallitusneuvottelujen yhteydessä, että talouden raamien ei pidä rajoittaa ihmisten luovuutta. Tällaiseen unelmahöttöön Suomella ja suomalaisilla ei ole yksinkertaisesti varaa. Budjettia parhaillaan laativassa hallituksessa pitäisi nyt nostaa käsi virheen merkiksi ja ryhtyä viimein elämään suu säkkiä myöden. Suomen peräsimeen tarvitaan nimittäin helppoheikkien sijaan suoraselkäisiä vastuunkantajia.

Tulevien sukupolvien ei pidä joutua vasemmistohallituksen leväperäisen taloussekoilun maksumiehiksi.

Linja-autoa ei pidä ajaa kuulokkeet päässä

Sain tänään yllätyksekseni kuulla, että kaikki Tampereen seudun joukkoliikennettä harjoittavat bussiyhtiöt eivät ole vieläkään kieltäneet bussikuskeiltaan kuulokkeet päässä ajamista. Esimerkiksi Tampereen kaupungin omalla TKL-operaattorilla mobiililaitteiden, nappikuulokkeiden ja hands free -laitteiden käyttö on kiellettyä.

Kuljettajan kuulokkeet eivät ole laittomia, mutta ajamiseen sisältyy aina riski, jos kuulokkeet häiritsevät esimerkiksi hälytysajoneuvon äänen kuulemista. Tämän riskin on todennut on myös poliisi.

Riski on montaa kertaluokkaa vakavampi julkisessa linja-autossa, jossa asiakkaat voivat yrittää saada kuljettajan huomion esimerkiksi sairauskohtauksen vuoksi tai vaikkapa lapsen jäädessä kuljettajan huolimattomuuden vuoksi ovien väliin, kuten tässä tapauksessa oli käynyt. Kuulokkeet korvilla on vaikea kuulla matkustajien varoituksia.

Vaikka laki ei kuulokkeita kielläkään, ei linja-auton kuljettaja ole vastuussa yksinomaan omasta turvallisuudestaan, vaan päivittäin jopa satojen matkustajien turvallisuudesta. Ajamisen turvallisuuteen tulisi kiinnittää julkisessa liikenteessä erityisen paljon huomiota.

Kuuloaisti on kuljettajalle erittäin tärkeä työkalu, joten sen toimintaa ei pidä linja-autoa kuljetettaessa saada heikentää sanoi laki asiasta mitä tahansa. Olen ymmärtänyt, että monet bussiyhtiöt ovat tällaisen kiellon jo antaneet ja siihen on olemassa kaikki tarvittavat perusteet.

Esitän, että kaikki linja-autoyhtiöt kieltävät kuljettajiltaan sellaisten kuulokkeiden käyttämisen, jotka peittävät molemmat korvat ja siten aiheuttavat merkittäviä riskejä liikenteen havainnointiin ja matkustajien kanssa kommunikointiin. Osa on näin jo tehnyt.

Paina peukkua, jos olet samaa mieltä.