Ensi perjantaina 2.2.2018 merkittävä osa Suomea pysähtyy, kun Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK kumppaneineen järjestää massiivisen lakon, jolla ne sahaavat näyttävästi omaa oksaansa laskevien jäsenmääriensä* ja niiden myötä myös arvovaltansa syöksykierteessä. Alunperin lakko ei liittynyt mitenkään aktiivimalliin, vaan kyseessä oli ainoastaan AKT:n ja JHL:n keskinäinen kiista muutamasta kymmenestä jäsenestä. Toisin sanoen se oli SAK:n sisäinen riita, jonka oli tarkoitus ainoastaan vauhdittaa liiton sisäisiä neuvotteluita – ei vaatia aktiivimallin perumista.
”Työtaisteluilmoituksen mukaan edellä mainitut liitot järjestävät jäseninään olevia torninosturinkuljettajia ja satamavalvojia koskevan lakon maanantaina 29.1. klo 6 alkaen vauhdittaakseen työehtosopimusneuvotteluita.”
– Talouselämä 16.1.2018
Aktiivimallista ei siis puhuttu alkuperäisessä lakkovaroituksessa mitään, eli aktiivimalli keksittiin lakon syyksi vasta myöhemmin, kun aiheesta noussut kohu kasvoi oppositiota houkutteleviin mittasuhteisiin. Kohun myötä sekä SAK että sen poliittinen käsikassara SDP näkivät tilaisuuden sekä populistiselle mainostempulle että kannatustensa nostamiselle. Demarien puheenjohtaja Antti Rinne kuvitteli aktiivimallin äänekkään vastustamisen nostavan oman puolueensa kannatuksen jopa gallupien ykköseksi, mutta lopulta kävikin aivan päinvastaisesti. Tuoreimmassa 30.1.2018 julkaistussa mittauksessa SDP nimittäin putosi ja Kokoomus nousi, joten demarien propaganda ei mennyt suunnitelmien mukaan. He selvästi aliarvioivat suomalaisten kyvyn tehdä itse omia päätöksiä asioista.
”Kovin jälkijättöistä on SAK:n rähinöinti, mutta sille onkin poliittinen peruste. SAK:n poliittinen siipi SDP kaipaisi nostetta, jota se ei ole omalla politiikallaan saanut, ja nyt sellaista yritetään järjestää aktiivimallin vastaisella propagandalla.”
– Iltalehti 30.1.2018
Perjantaina järjestettävä lakkotempaus on edelleen tuon saman propagandan jatkumo, jota ei enää ehditty peruuttaa karujen gallup-tulosten jo selvittyä. Olen vakuuttunut, että lakko ja sen suomalaisille äärimmäisen kalliiksi tulevat seuraukset laskevat entisestään lakon järjestäjien suosiota, kuten edellä mainitussa gallupissa jo nähtiin. Ellei ihmettä tapahdu, niin ensi perjantaina SAK, SDP ja niiden kumppanit aiheuttavat Suomelle ja suomalaisille valtavat taloudelliset menetykset. Toivottavasti saamme lakkoilun jälkeen tarkat laskelmat siitä paljonko tuo mielenvikaisuudenosoitus meille maksaa suoraan ja välillisesti, sillä sen tiedon moni haluaa saada.
Merkittävää on myös se, että ensinnäkin aivan tavalliset suomalaiset eivät lakon vuoksi pääse vuorokauteen töihin, kotiin, ravintolaan, ruokakauppaan, sairaalaan tai hakemaan lapsiaan päiväkodista. Vielä huolestuttavampaa on huomata, että tällä lakolla vastustetaan vaaleilla demokraattisesti valitun eduskunnan hyväksymää lakia, eli lakolla vastustetaan demokratian toteutumista. En muista, että vastaavaa typeryyttä olisi ihan hetkeen Suomessa nähty.
Hallituksen (tai seuraavan) tulee säätää laki, jolla tällaisten lakkosekoilujen haitat määrätään täysimääräisesti niissä mukana olevien ammattiliittojen maksettavaksi. Nuo veroparasiitit ovat jo aiemmin repineet köyhimpien suomalaisten selkänahastamiljardien lakkokassat, eivätkä ole maksaneet niistä senttiäkään veroja suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rahoittamiseen. Olen jo aiemmin todennut, että AY-liike on kuin käänteinen Robin Hood. Se vie kaikkein köyhimmiltä ja pitää saaliin verottomana itsellään. Ammattiliittojen massiivisista lakkokassoista täytyy jatkossa korvata täysimääräisesti lakkoihin syyttömille yrityksille lakoista aiheutuneet kustannukset.
Siinä missä ammattiliitot muualla maailmalla ovat monin paikoin seuranneet aikaansa, on AY-liike Suomessa edelleen jumissa 1970-luvun poteroissaan. Esimerkiksi Tanskassa ammattiliitot ovat jo vuosia sitten siirtyneet 2000-luvulle ja ovat nykyisin arvostettuja kumppaneita ja työnvälittäjiä niin yrityksille kuin työntekijöillekin. Niiden uusi kukoistus alkoi siitä, että pää otettiin pois pensaasta.
Suomessa ammattiliittojen jäsenmäärä on romahtanut viime vuosina pitkälti juuri siksi, että suomalaiset ovat jo tarpeeksi fiksuja ymmärtääkseen, että maksimaalinen työttömyys on ammattiliittojen etu ja päätavoite. Kaikki muu on niille toissijaista. Nyt käynnissä oleva ammattiliittojen jäsenkato saadaan loppumaan vain nostamalla katse varpaista ja ottamalla iso askel nykyaikaan. Se taitaa olla kuitenkin liikaa vaadittu, kun katsoo mitä ensi perjantaina on tapahtumassa.
PS: Kirjoitin joulukuussa aktiivimallista, ja tuo kirjoitus on edelleen ajankohtainen. Lue kirjoitus tästä.
*) Tammikuun alussa paljastui, että SAK oli liioitellut jäsenmääränsä valtavasti yläkanttiin. Väitetty ”lähes miljoona” jäsentä olikin todellisuudessa vain 627.000 jäsentä.
Lähijunien kehittämisestä on tehty Pirkanmaalla selvityksiä ja suunnitelmia jo vuosikymmenten ajan. Maakuntakaavassa ja liikennejärjestelmäsuunnitelmassa on merkittävä lähijunapainotus, ja politiikot yli puoluerajojen puhuvat lähijunista. Myös valtio suunnittelee poistavansa VR:n yksinoikeuden tuottaa lähijunaliikennettä.
Samalla kun Pirkanmaan liikennejärjestelmäsuunnitelmaa ryhdytään päivittämään, on aika lopettaa valtion toimien odottelu ja siirtyä sanoista tekoihin. Maakuntaan tulee tehdä oma yksityiskohtainen toteutussuunnitelma lähijunaliikenteen tuottamisesta. Maakunnan ja kuntien tulee sitoutua laadittavaan suunnitelmaan ja sen budjettiin. Asiantuntevasti laadittu toteutussuunnitelma aikatauluineen, uusine seisakkeineen ja budjettisitoumuksineen toimisivat viestinä valtion suuntaa Pirkanmaan tahdosta edistää lähijunia nyt tosissaan.
On kunnissa paljon jo tapahtunutkin, sillä monessa kunnassa asemien seutuja kehitetään. Niille kaavoitetaan ja toteutetaan uutta asumista, kauppaa ja liityntäpysäköintiä. Myös jalankulku- ja pyöräilyolosuhteita on alettu parantaa. Esimerkiksi Lempäälässä on tehty hyvää työtä asemanseutujen kehittämisessä niin kuntakeskuksessa kuin Sääksjärvellä. Vain lähijuna vielä puuttuu.
Nyt kun lähijunaliikenteen vapauttaminen on lähellä, uskomme, että maakunnan yhteinen tahto ja pitkälle viedyt suunnitelmat vauhdittaisivat valtion raidepainotuksia entisestään. Pirkanmaan kuntien täytyy näyttää valtiolle yhdessä, että meillä ollaan valmiina. Nyt tarvitaan kipeästi kaivatut lisäraiteet Jyväskylän, Seinäjoen ja erityisesti etelän suuntaan sekä oikeus tuottaa lähijunaliikenne itse. Sen jälkeen alkaa tapahtua vauhdilla. Potentiaalia Tampereen kaupunkiseudulla riittää, ja naapurimaakunnat ovat taatusti mukana.
Juhana Suoniemi
kaupunginvaltuutettu (vihr)
Tampere
Suomalaisten työmarkkinoiden perustavinta laatua oleva ongelma ei löydy aktiivimalleista, kiky-himmeleistä, kohtaanto-ongelmista, kannustinloukuista tai muista uustermeistä. Suurin ongelma löytyy nimittäin liian korkeaksi asetetusta kynnyksestä palkata ja irtisanoa työntekijöitä. Maailma on muuttunut viime aikoina melkoisesti, ja 2000-luvulla yritykset tarvitsevat työmarkkinoilta vain työsuoritteita. Varsinkin pienten yritysten on siksi turvallisempaa hankkia tarvitsemiinsa työtehtäviin tekijöitä alihankintana kuin ottaa isoja riskejä ja palkata tehtävään omia työntekijöitä. Alihankintana ja laskutuspalvelun kautta yritys maksaa ainoastaan tehdystä työstä ja siirtää työsuhteisiin liittyvät riskit muille.
Nykyisin kynnys palkata ja irtisanoa omia työntekijöitä on erittäin korkealla, joten eräs merkittävimmistä riskeistä on palkata työsuhteeseen väärä ihminen. Kuka tahansa osaa nimittäin näytellä koeajan hyvää työntekijää, mutta sen loputtua voikin alkaa saikuttelu ja esimerkiksi muun työyhteisön piinaaminen. Olen itsekin nähnyt sellaista vuosien varrella. Väärän ihmisen palkkaaminen voi ajaa pienen yrityksen jopa konkurssiin, jos palkan ja sivukulujen vastineeksi saatava työpanos jää mitättömäksi ja jos työntekijästä ei päästä eroon. Nämä tapaukset ovat tietenkin harvinaisia, mutta silti todellisia. Palkkaamisen ja irtisanomisen kynnyksen madaltaminen muuttaisi tilanteen ja toisi yrityksille rohkeutta palkata työntekijöitä nykyistä kevyemmin perustein.
”Yksilöperusteinen irtisanominen pitäisi olla mahdollista, koska pienessä yrityksessä tilanteet vaihtelevat. Jos työntekijä ei ole kyseiseen työhön sopiva, niin irtisanomisen pitäisi olla silloin mahdollista. Silloin yritykset uskaltaisivat työllistää. Ja irtisanotulla pitäisi olla mahdollisuus päästä taas helposti työttömyyskorvauksen piiriin uudestaan.”
– Carita Orlando Taloussanomissa 11.1.2018
Alihankintaa saataisiin muutettua ihmisten aidon palkkaamisen suuntaan, jos palkkaamista ja irtisanomista helpotettaisiin ja siten työmarkkinoista tehtäisiin nykyistä joustavampia. Vanhat AY-poterot ja muutosvastarinta ovat kuitenkin kehityksen esteenä, vaikka samaan kokonaisuuteen kuuluu olennaisena osana irtisanotun työntekijän pääsy työttömyyskorvausten pariin aikaisempaa helpommin. Joustoa siis tarvittaisiin nyt joka suuntaan.
Yli 20 vuotta ravintoloissa työskennelleenä tiedän, että henkilöstövälityksen kautta toimiminen ja pätkätyöt sopivat varsinkin monille nuorille aikuisille työuransa alkuvaiheessa, mutta työmarkkinoiden kokonaisuuden kannalta tulisi asettaa etusijalle ihmisten palkkaamisen varsinaiseen työsuhteeseen. Jos tällainen tavoite halutaan saavuttaa, tulee varsinkin pienten yritysten kynnystä palkata ensimmäiset työntekijänsä madaltaa merkittävästi nykyisestä. Siihen eivät kuitenkaan lillukanvarret ja termikikkailut auta, sillä työmarkkinoiden 2000-luvulle päivittämiseen tarvitaan aivan uudenlaista joustoa ja paikallista sopimista. Sellaisesta on ollut viime aikoina paljon puhetta, mutta konkretiaa ei ole juuri nähty.
Kaikkia työelämän muutoksia kategorisesti vastustava ammattiyhdistysliike on tunnetusti katoava jäänne teollisen vallankumouksen ajoilta, jolloin maataloustyöt vähenivät ja teollisuustyöt yleistyivät. 1940-luvun toimintatavat ovat kuitenkin jo jääneet kauas siitä mitä työelämä on nykyisin. 2000-luvun ammattilaiset osaavat ilman AY-liikettäkin pitää huolta itsestään, neuvotella omat palkkansa ja tietävät oman arvonsa. AY-liikkeen tulisi juuri siksi nostaa nyt profiiliaan nousemalla poteroistaan ja ottamalla katse tulevaisuuteen. AY-jarrumiesten tulisi seurata kehitystä, sillä Suomi voi kehittyä vain yhteen hiileen puhallettaessa. Kehityksen kelkassa pysymisen myötä AY-liike voisi myös nostaa omaa profiiliaan ja siten pitää jäsenistään kiinni nykyistä paremmin.
Työelämä tarvitsee joustoja ja paikallista sopimista nyt ja heti, ei vasta vuosikymmenen kuluttua. Miksikö? Koska vuosikymmenen ja kahden kuluttua robotisaatio, digitalisaatio ja tekoäly ovat jo vieneet maastamme erittäin suuren määrän työpaikkoja, ja sille kehitykselle me emme voi tehdä mitään. Emme, vaikka AY-liike tuntuu niin kuvittelevan työntäessään pään hiekkaan strutsipuolustuksena. Menossa on nimittäin teolliseen vallankumoukseen verrattavissa oleva mullistus, joka paitsi vie kymmeniä prosentteja työpaikoista myös tuo kokonaan uusia työpaikkoja. Syntyvien työpaikkojen tekijät eivät kuitenkaan ole samoja jotka ovat nyt jäämässä työttömäksi. Tämän alati paisuvan kohtaanto-ongelman vuoksi työelämän mullistus on monta kertaluokkaa suurempi kuin moni ymmärtää. Käsittelin tuota aihetta ensikerran vuonna 2015 Tamperelainen-lehden kolumnissani. Tuo on kuitenkin tulevaisuutta, mutta työllistämisen ja irtisanomisen helpottaminen on tätä päivää.
Olen kirjoittanut viime aikoina jonkin verran suomalaisesta tasa-arvosta ja sen noloista ylilyönneistä, mutta sama aihepiiri koskettaa myös erityisesti suomalaista työelämää. Raskauden negatiivinen vaikutus naisten työllistämiseen on nimittäin aihe, josta kukaan ei uskalla puhua ääneen, mutta jonka kaikki tietävät. Yhden työntekijän raskaudesta koituu työnantajalle arviolta 10.000 euron suorat kulut, ja kaikkine vaikutuksineen todellinen kulu on vähintään puolitoistakertainen. Monille pienille yrityksille se on mahdoton yhtälö, joten kun ne viimein uskaltavat palkata, niin mies on turvallisempi vaihtoehto. Hallitus päätti taannoin helpottaa tätä ongelmaa 2.500 euron kertakorvauksella, mutta tasa-arvon saamiseksi tulisi koko kustannus maksaa yhteisestä kassasta. Työelämän tasa-arvo ei nimittäin toteudu ennen kuin naisten ja miesten palkkaaminen saadaan samalle viivalle. Nämä ongelmat eivät korjaannu, jos ne lakaistaan maton alle.
Kirjoitus on julkaistu Aamulehden mielipideosastolla.
JULKAISTU 6.1.2018 Tämä kirjoitus voi suututtaa ihmisiä, jotka eivät kykene käsittelemään maamme lähihistoriaa siten kuin demokraattisessa länsimaassa pitäisi, eli rehellisesti ja avoimesti. Monet niin sanotut vanhan liiton miehet ja naiset haluavat nimittäin painaa koko asian villaisella nyt ja tulevaisuudessa. Suomalaiset yrittäjät ovat kuitenkin tämän maan selkäranka ja he ansaitsevat parempaa. Pankkikriisin uhrit ansaitsevat elämänsä tuhonneista tapahtumista viimein avoimen ja rehellisen käsittelyn.
Kyse on Koiviston konklaavista. Nyt kerron miksi.
Olen itse pitänyt asiaa esillä jo vuosikausien ajan, ja joka kerta joku on todennut asian käsittelyn olevan ennenaikaista milloin mistäkin syystä. Samat selitykset jatkuisivat todennäköisesti maailman tappiin saakka, joten minun mielestäni ”kissa” on nyt aika nostaa pöydälle, koska tapahtumista on kulunut jo yli 25 vuotta. Presidentti Sauli Niinistö kommentoi uudenvuodenpuheessaan 1.1.2018 osuvasti miten suomalaisten tulisi käsitellä omaa historiaansa. Niinistö viittasi sadan vuoden takaiseen Suomen sisällissotaan ja peräänkuulutti avointa ja rehellistä keskustelua myös historian kipeistä asioista.
”Historian suhteen on uskallettava olla rehellinen, sillä vain rehellisyys luo pohjan luottamukseen. Yhteisö on vahva, jos se kykenee käsittelemään myös kipeitä asioita. Menneisyyden kanssa on hierottava sovintoa.”
– Presidentti Sauli Niinistö uudenvuoden puheessa 1.1.2018
Niinistö osui naulan kantaan. Täsmälleen samaa periaatetta voidaan nimittäin soveltaa myös 1990-luvun pankkikriisin tapahtumiin.
Presidentinlinnassa järjestettiin 6. toukokuuta 1992 kello 19.00 tilaisuus, joka Esko Ahon hallituksen vahvan markan politiikan ja salaisenSSP-sopimuksen kanssa tuhosivat satojen tuhansien suomalaisten tulevaisuuden. Tuolloin yli 40.000 yritystä ajettiin alas, lähes 300.000 suomalaista ylivelkaantui, kymmenettuhannet sairastuivat ja eri lähteistä riippuen jopa 11.000 – 14.500 suomalaista teki itsemurhan. Määrä on lähes mahdoton haarukoida tarkasti, sillä itsemurhat tapahtuivat pitkällä aikavälillä. Aiheen vakavuus on joka tapauksessa niin massiivista mittaluokkaa, ettei asiaa tulisi voida missään sivistysvaltiossa painaa villaisella. Ei varsinkaan Suomessa. Jostain järjettömästä syystä tähän saakka tragediasta on kuitenkin virallisesti vaiettu. Nyt asiaan täytyy tulla muutos.
Ote Koiviston konklaavin muistiosta, jonka presidentti Halonen on sittemmin salannut presidentti Koiviston pyynnöstä.
Kyseessä on yhä edelleen Suomen lähihistorian synkin tapahtumasarja, joka täytyy pitää suomalaisten mielissä ja jota täytyy voida käsitellä syineen ja seurauksineen avoimesti ja rehellisesti. Näin tulee toimia heti, sillä merkittävä osa tapahtumien uhreista on yhä elossa. Vuosikymmenten kuluttua asian käsitteleminen on jo pelkurimaisen myöhäistä. Oikeusvaltion perusperiaatteisiin ei pitäisi kuulua näin vakavien asioiden painaminen villaisella, joten tapahtumien perusteellinen selvittäminen pitäisi aloittaa ilmiselvistä puoluepoliittisista ristiriidoista huolimatta välittömästi. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että suomalaiset poliitikot ja muut päättäjät eivät yksinkertaisesti uskalla nostaa kissaa pöydälle, vaikka tapahtumista on kulunut jo neljännesvuosisata.
Mitä toukokuussa 1992 sitten tapahtui?
Sivistyneessä länsimaisessa demokratiassa on käytössä niin sanottu vallan kolmijako, jossa vallan väärinkäytön estämiseksi lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja toimeenpanovalta on erotettu toisistaan. Kukin näistä kolmesta tahosta hoitaa ainoastaan oman tonttinsa, ja on siten sekaantumatta kahteen muuhun. Toisaalta samaan aikaan kaikkien näiden kolmen tahon tulee nauttia toistensa luottamusta. Yksinkertaista ja toimivaa – mutta vain kun se toimii.
Toukokuussa 1992 presidentti Mauno Koivisto päätti toimia toisin.
Presidentti Koivisto kutsui korkeimman oikeiden presidentti Heinosen kanssa presidentinlinnaan koolle salaisen oikeuspoliittisen keskustelutilaisuuden, eli niin sanotun Koiviston konklaavin, jonne oli kutsuttu ryhmä korkeimman oikeuden ja muiden tuomioistuinten tuomareita sekä ryhmä muita oikeusoppineita ja virkamiehiä. Suomi oli juuri ajautunut pankkikriisiin, jossa pankit olivat joutuneet todella ahtaalle. Korkein oikeus oli nimittäin vain kuukautta aiemmin tuominnut ns. ylikorkojutussa ennakkoratkaisun KKO 1992:50, jossa pankin katsottiin nostaneen perusteettomasti asuntolainan korkoa. Pankki siis hävisi oikeudenkäynnin. Tuomio oli tulossa pankeille kalliiksi, koska sen mukaan pankeilla ei ollut oikeutta nostaa yksipuolisesti lainojensa korkoja.
Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisut sitovat alempia tuomioistuimia, joten pankit olivat nyt joutumassa Suomen lain mukaisesti maksajan rooliin. Tämä uhkakuva oli liikaa presidentti Koivistolle, joka päätti kutsua maan ylimmät tuomarit luokseen kuulemaan ohjeistusta siitä miten hänen mukaansa Suomen lakia tulisi tuomioistuimissa tulkita. Ja niin myös tapahtui. Tapaamisen jälkeen kaikki tuomioistuimet korkein oikeus mukaan lukien ryhtyivät tulkitsemaan lakia ennakkoratkaisun sijaan siten kuin presidentti Koivisto oli niitä ohjeistanut.
”Tuomioistuinten linja pankkeja koskevissa oikeusjutuissa muuttui aina korkeinta oikeutta myöten ja pankkeja alettiin ymmärtää niin hyvin, että Koiviston konklaavin jälkeen pankit eivät enää juuri hävinneet oikedenkäyntejä, joissa ne olivat asianosaisina.”
– Juridiikan professori Jyrki Virolainen blogissaan.
Koivisto ohjeisti tuomioistuimet ratkaisemaan korkoihin liittyvät oikeusjutut pankkien hyväksi – ja yrittäjien tappioksi. Presidentillisen kurinpalautuksen jälkeen tuomioistuimet tuomitsivat yksityishenkilöt ja yrittäjät häviämään oikeusjutut, vaikka korkein oikeus oli ennen presidentin väliintuloa päättänyt päinvastaisesti ja antanut asiasta päinvastaisen ennakkoratkaisun. Siten myös Suomen korkein oikeus pyyhki ennakkoratkaisullaan omaa takapuoltaan, koska presidentti ohjeisti niin tekemään.
”Tilaisuuden tarkoitus oli tasavallan presidentin ja – mikäli mahdollista – mukaan kutsuttujen henkilöiden arvovallalla painostaa Korkein oikeus tekemään Koiviston mieleinen ratkaisu pankkeja koskevassa asiassa.”
– Konklaavin osallistuja Heikki Ylikangas Laman ja rahan pelurit -kirjassa (2006).
Kuva: Yleisradio A-Studio 16.10.1992
Jokainen meistä 1990-luvulla varttuneista muistaa tuon junailun seuraukset vielä liiankin hyvin. Jos konkurssi tai ylivelkaantuminen ei sattunut omalle kohdalle, niin lähes jokainen tuntee yrittäjiä tai yrittäjäperheitä, joiden tulevaisuus murskautui Koiviston konklaavin ja sitä seuranneen pankkien salaisen SSP-sopimuksen myötä. Pankeille myönnettiin SSP-sopimuksella oikeus ajaa mielivaltaisesti alas yrityksiä, ja presidentti puolestaan ohjeisti tuomioistuimet olemaan tuomitsematta pankkeja korkoriidoissa. Tämän yhtälön ansiosta lukemattomat yrittäjät olivat jättiveloissa loppuelämänsä.
”Se, että presidentti Koivisto kutsui konklaavinsa koolle vain kuukausi sen jälkeen, kun korkein oli antanut kyseisen enakkopäätöksensä (KKO 1992:50), osoittaa presidentissä poikkeuksellista voimakasta halua ja röyhkeyttä puuttua ja vaikuttaa riippumattoman tuomioistuinlaitoksen ratkaisuihin.”
– Juridiikan professori Jyrki Virolainen blogissaan.
Vallan kolmijaon loukkaaminen on demokraattisessa maassa äärimmäisen arka aihe, joten Koiviston konklaavista tehty muistio määrättiin presidentin päätöksellä salaiseksi. Tieto tapaamisesta ja muistiosta kuitenkin levisi myöhemmin julkisuuteen, ja lopulta presidentti Koiviston puoluetoveri, presidentti Tarja Halonen, määräsi keskustelutilaisuuden 36-sivuisen muistion Koiviston kehotuksesta yhä salaiseksi. Salaaminen ei kuitenkaan estänyt asiakirjan vuotamista julkisuuteen.
Vuonna 2013 Yleisradio sai Koiviston konklaavin muistion nähtäväkseen ja raportoi sen sisällöstä. Koiviston konklaavia on käsitelty lisäksi myös muun muassa useissa juridiikkaan liittyvissä blogeissa sekä Antti-Pekka Pietilän kirjassa Pankkikriisin peitellyt paperit (2008) ja Seppo Konttisen kirjassa Salainen pankkituki (2007).
”Muistion mukaan Koivisto nosti avauspuheessaan esiin pankkien vaikeudet. Syynä tähän oli maaliskuussa 1992 presidentin järjestämä talouspoliittinen keskustelutilaisuus, joka oli kääntynyt keskusteluksi ”luottolamasta ja pankkien umpikujatilanteesta.”
– Yleisradion uutiset 2013
Tämän lisäksi presidentti Koivisto totesi konklaaville, että korkein oikeus oli niin sanotun korkojutun ennakkoratkaisussa antanut hänen mielestään liikaa painoarvoa pankkien mainosten ja mainospuheiden sisällölle. Itse tulkitsen lausunnon siten, että Koiviston mielestä pankkien tulisi saada valehdella yrityksille ja kuluttajille, kunhan pienellä präntätyssä pankki vapautettaisiin vastuusta. Alla on suora lainaus presidentti Mauno Koiviston puheenvuorosta konklaavin tilaisuudessa vapaasti tulkittavaksi. Lausunto on peräisin konklaavin alkuperäisestä muistiosta, jonka presidentti Tarja Halosen on sittemmin salannut.
”Oikeuslaitos on nyt ottanut sen kannan, että se ei ole tärkeää, mikä on paperiin pantu, jonne nimet on pantu alle, niinkuin minä luulin ja pankkitarkastusvirasto luuli ja valvovat viranomaiset ovat luulleet, että se on tärkeää, vaan tärkeäksi on tullut se, että mitä on puhuttu silloin, kun rahaa on myyty, mitä on mainoksissa sanottu.”
– Presidentti Mauno Koivisto konklaavissa 6.5.1992
Presidentti on Suomessa ylimmän toimeenpanovallan edustaja, jonka puuttuminen riippumattoman tuomioistuinten toimintaan on äärimmäisen vakava asia, sillä se loukkaa rajusti oikeusvaltion perusperiaatteita. Kun tähän kokonaisuuteen lasketaan vielä Esko Ahon hallituksen vahvan markan politiikan seuraukset ja pankeille myönnetty salainen oikeus kaataa yrityksiä, niin tällaisen toiminnan traagiset seuraukset sadoilletuhansille suomalaisille yrittäjille, yrittäjäperheille ja heidän läheisilleen tekevät Koiviston Konklaavista synkimmän yksittäisen tapauksen itsenäisen Suomen lähihistoriassa.
Pelkästään Koiviston konklaavia ei tietenkään voida syyttää koko laman seurauksista, mutta ilman sitä suomalaiset olisivat saaneet tuomioistuimissa puolueettomat oikeudenkäynnit ja pankit olisivat joutuneet itse maksamaan omista virheistään. Nyt Koiviston Konklaavi sysäsi pankkien kulut laittomasti yrittäjien ja yrittäjäperheiden niskoille. Se tuhosi ihmisten ja perheiden lisäksi Suomen nousun syvimmästä lamasta, sillä perusteettomien korkotuomioiden seurauksena valtava joukko yrittäjiä joutui elämään koko loppuelämänsä velkavankeudessa sen sijaan, että he olisivat saaneet oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja päässeet rakentamaan Suomelle uutta taloudellista nousua jo laman aikana. Nyt yrittäjät maksoivat pankkien pelastamisen.
”Oikeusvaltion kannalta Koiviston konklaavi oli irvokas näytelmä, jonka todellinen tarkoitus ei jälkihymistelyistä miksikään muutu.”
– Juridiikan professori Jyrki Virolainen blogissaan.
Nykyinen tasavallan presidentti Sauli Niinistö puolsi salaiseksi määrätyn SSP-sopimuksen 200 sivun aineiston julkistamista jo vuonna 1998 toimiessaan valtionvarainministerinä. Hänen mukaansa ei ollut syytä pitää asiakirjoja salassa, koska niiden salailu ei voi olla itsetarkoitus. Toivottavasti Niinistön alkava presidenttikausi lopettaisi viimein myös Koiviston konklaavin salailun, sillä historiasta ei voida ottaa opiksi, jos sen traagiset tapahtumat lakaistaan järjestelmällisesti maton alle. 1990-luvun pankkikriisin tapahtumat eivät saa toistua, joten nyt salailun tulee loppua.
Suomessa elää vielä satoja tuhansia 1990-luvun lamaan liittyneiden oikeusjuttujen ja konkurssien uhreja ja heidän läheisiään. Siksi asia tulee käsitellä nyt heti. Avointen selvitysten jälkeen Suomen valtion tulee esittää virallinen anteeksipyyntö uhreille ja heidän perheilleen. Se on vähintä mitä oikeusvaltion periaatteita törkeästi loukannut valtio voi laman uhreille tehdä. Suomi tarvitsee suoraselkäisiä päättäjiä, jotka uskaltavat presidentti Niinistön ansiokkaan ohjeistuksen mukaisesti käsitellä historiaa rehellisesti.
Suomi tarvitsee ryhtiliikkeen.
”Vain rehellisyys luo pohjan luottamukseen.”
– Sauli Niinistä uudenvuoden puheessaan 1.1.2018
