Käsiini osui tänään erittäin tuore, eilen 12.3.2009 annettu, Euroopan yhteisön julkisasiamiehen ratkaisuehdotus C-529/07, jossa käsitellään vilpillisen yhteisön tavaramerkin (eli ns. EU-tavaramerkki) käsitettä sekä tällaisen vilpillisesti rekisteröidyn yhteisön tavaramerkin kumoamista ja kumoamisen perusteita. Kirjoitin samasta aiheesta jo muutama viikko sitten koskien kansallisia tavaramerkkejä.
Varsinainen yhteisön lainsäädäntö, direktiivit ja asetukset ovat alan ihmisille jo tuttua kauraa, mutta vasta nyt vilpillisen mielen käsitteestä saatiin ensimmäinen laaja kannanotto. Asian ydin on tietenkin, että ”yhteisön tavaramerkki voidaan julistaa mitättömäksi, jos hakija on jättänyt tavaramerkkiä koskevan hakemuksen vilpillisessä mielessä”. Vastaava määritelmä on myös Suomen kansallisesssa tavaramerkkilaissa, jonka perusteella erään suuren mediatalon vilpillisesti rekisteröimä kansallinen tavaramerkki kumottiinkin taannoin korkeimmassa hallinto-oikeudessa. Tuoreessa lausunnossa asiaa tarkastellaan kuitenkin varsin laajasti EU-tasolla vertaillen eri maiden lakeja ja oikeuskäytäntöjä.
Tämän täydellisempään ajankohtaan lausunto ei olisi voinut tulla, sillä Euroopan yhteisön sisämarkkinoiden harmonisointivirastossa (OHIM tai SMHV) on parhaillaan loppusuoralla ainakin yksi tapaus, jossa suomalaisen yhtiön rekisteröimää yhteisön tavaramerkkiä vaaditaan kumottavaksi juuri vilpillisyyden perusteella. Eräs asiaan ilmeisen perehtymätön asiamies väitti taannoin, että yhteisömerkkejä eivät koske samat säännöt kuin kansallisia merkkejä, mutta tuore lausunto osoittaa kuitenkin aivan muuta. Tuore lausunto sisältääkin tapaukseen liittyen muutamia erittäin mielenkiintoisia seikkoja. Tässä pari otetta.
42. Kun otetaan huomioon, miten lainsäädäntö on järjestetty, yhteisössä täytyy olla yksi ainoa vilpillisen mielen käsite sekä asetuksen että direktiivin osalta. Asetuksen 51 artiklan mukaan sekä SMHV:n että kansallisten tuomioistuinten on julistettava yhteisön tavaramerkki mitättömäksi, jos hakija on jättänyt tavaramerkkiä koskevan hakemuksen vilpillisessä mielessä, ja molempien täytyy ilmiselvästi käyttää samaa käsitettä. Ei liioin vaikuta asianmukaiselta näiden kahden järjestelmän harmonisen vuorovaikutuksen tarpeen kannalta, että kansalliset tuomioistuimet käyttäisivät yhteisön tavaramerkkien osalta yhtä käsitettä ja kansallisten tavaramerkkien osalta toista.
46. Vilpillinen mieli on itsenäinen mitättömyysperuste. Se on myös ehdoton peruste, johon kuka tahansa muukin kuin aikaisemman oikeuden haltija voi vedota. Se ei rajoitu nimenomaisesti tai implisiittisesti vilpilliseen mieleen minkään tietyn seikan osalta. Kuka tahansa voi vaatia tavaramerkin mitättömäksi julistamista sillä perusteella, että tavaramerkkihakemus on tehty vilpillisessä mielessä, riippumatta siitä, missä yhteydessä tämä vilpitön mieli esiintyy.
55. Ruotsin hallitus väittää sen sijaan, että merkitystä ei ole tavaramerkin hakijan aikomuksella vaan tämän objektiivisella tietoisuudella: onko hän tai olisiko hänen pitänyt olla tietoinen siitä, että toinen henkilö jo käyttää samaa tai samankaltaista tavaramerkkiä. Tällä tavoin vilpillisen mielen käsitettä käytetään sen mukaan useissa jäsenvaltioissa, eli Benelux-maissa, Tanskassa, Virossa, Suomessa, Italiassa ja Ruotsissa itsessään.
Sitten vielä parit johtopäätökset, joilla vilpillisen tavaramerkin käsitettä laajennetaan aikaisemmin omaksutusta myös ”pahanilkiseen motiiviin” sekä hyvän kauppa- ja liiketavan vastaiseen menettelytapaan.
Vilpillisen mielen luonnetta koskeva johtopäätös
60. Katson näin ollen, että yhteisön lainsäädännössä tarkoitettua, tavaramerkin hakijan vilpillistä mieltä koskeva käsite
i) ei rajoitu tiettyihin erityisiin olosuhteisiin, kuten määrätynlaisen aikaisemman oikeuden olemassaoloon, tavaramerkin käyttöä koskevan aikomuksen puuttumiseen tai todelliseen tai oletettuun tietoisuuteen samankaltaisen tavaramerkin käytöstä, ja
ii) liittyy tavaramerkin hakijan subjektiiviseen motivaatioon – epärehelliseen aikomukseen tai muuhun ”pahanilkiseen motiiviin” – joka kuitenkin yleensä osoitetaan objektiivisten kriteerien (joihin edellä i kohdassa luetellut olosuhteet voivat hyvin kuulua) perusteella; se käsittää menettelytavan, joka on eettisten periaatteiden tai hyvän kauppa- ja liiketavan vastainen ja joka voidaan tunnistaa arvioimalla kunkin tapauksen objektiivisia tosiseikkoja tällaisten periaatteiden ja tapojen valossa.
Touché.
